Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura

Kuolemantutkijoiden omat konferenssit ovat kokemukseni mukaan riemukkaita. Aihepiiri on yhtä vaikea ja myös ajoittain tunteisiin käyvä kuin aina, mutta monitieteiset ja silti samaan asiaan keskittyvät tapahtumat ovat aivan erityisellä tavalla kiinnostavia ja antoisia. Ja jos joku ei vielä sitä tiennyt, kuolemantutkijat nauravat paljon. Eivät kuolemalle eivätkä ihmisille, joita se koskettaa, vaan kuolemaan liittyvien tapojen ja käsitysten monimuotoisuudelle ja ihmiselämän paradokseille.

DDD10 oli ensimmäinen tällä otsakkeella järjestetty konferenssi Brittein saarten ulkopuolella. Muutenkin ala kurkottaa kansainvälisyyteen ja kansallisten erojen tunnustamiseen. Sain ilokseni osallistua konferenssin viimeisenä päivänä paneeliin, jossa ensin esittelimme Italian, Romanian, Suomen, Alankomaiden, Tsekin, Unkarin ja Irlannin kuolemankulttuureissa viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia Tony Walterin johtaessa puhetta. Huomasimme, että vaikkapa kirkon asemassa ja maallistumisessa on yllättäviä yhtäläisyyksiä ja eroja. Uskonnoton hautaus on tavallista niin Tsekissä kuin Britanniassakin, kun taas vaikkapa Suomessa ja Romaniassa se on harvinaista.

Kymmenien esitelmien joukosta mieleen painui mm. Martin Hoondertin Alankomaissa käytettävää hautajaismusiikkia käsitellyt esitys. Perinteisestä ja monella tapaa synkästä kirkkomusiikista on siirrytty yhä enemmän maalliseen musiikkiin, jonka valinta taas ei aina noudata perinteisimpiä kaavoja. Onko tärkeää musiikin liittyminen vainajaan, tekstin soveltuvuus tilanteeseen vai jokin aivan muu?

Nicole Sachmerda-Schulz kertoi saksalaisesta hautauskulttuurista, jossa nimetön hautapaikka on hyvin tavallinen käytäntö, noin puolet ihmisistä valitsee sen. Saksassa jo ennen toista maailmansotaa alkanut maallistuminen ja itäisillä alueilla vielä kommunistihallinto ovat johtaneet tähän.  Prof. Dr. Reiner Sörries käsitteli keynote-luennossaan laajemmin saksalaisten hautausmaiden historiaa ja osin samaa aihepiiriä. Suomalaisille ajatus on vielä usein vieras, eikä se muissakaan Pohjoismaissa ole vakiinnuttanut asemaansa hautakiven ja oman hautapaikan vaihtoehtona. Niinkin lähellä kuin Itämeren eteläpuolella ajatellaan kuitenkin jo aivan toisin.

Yu Fukudan esitelmä nagasakilaisista ydinpommin uhreille omistetuista rituaaleista avasi toisella tapaa vieraan ja kiinnostavan maailman. Tuntui, että olisi pitänyt opiskella japanilaista uskontoelämää ja poliittista historiaa lisää etukäteen, jotta sinänsä tutut rituaaliset siirtymiset vainajiin keskittymisestä eläville puhumiseen olisivat todella auenneet.

Moni tuntee kirjan ja elokuvan P.S. I Love You, mutta kirjeiden ja viestien lähettäminen omaisille oman kuoleman jälkeen ei ole vain fiktiota. Stephanie O’Donohue ja Darach Turley kertoivat, että vaikkapa ”muistolaatikoiden” kerääminen on ainakin Irlannissa suositeltu toimintamuoto oman kuoleman käsittelyyn esimerkiksi saattohoidossa. Minusta ajatus on hieman epäilyttävä, mutta puhujat vakuuttivat, että siinä on paljon hyvää. Uskotaan… He esittivät myös useissa maissa nähdyn Interfloran mainoksen, jossa mies lähettää “kuolemansa jälkeen” kukkia vaimolleen (tai niin ainakin tulkitsen).

Konferenssi sujui alkukankeuden jälkeen hyvin, eikä puheenjohtajien puuttuminen sessioista juuri tuntunut aikataulujen venähtämisenä. Minä tosin puhuin 20 minuutin sijasta 40, koska alunperinkin sessiossa piti olla kolmen sijasta kaksi paperia ja toinen niistäkin jäi pois. Sain muutaman hyvän kommentin ja taas uskoa suomalaisen hautauskulttuurin tutkimukseen. Ja jos ette tienneet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminta ja kokoelmat ovat kokolähelle ainutlaatuiset ja niistä kannattaa olla ylpeä. Sen lisäksi että käyttää niitä.

Suomea jouduin valitettavasti edustamaan yksin ja muista Pohjoismaistakin paikalla oli vain muutamia ihmisiä. Nordic Network of Thanatology ei ollut heille kovin tuttu ja siitä kyseltiin. Mikäs on ilosanomaa levittäessä. Mutta konferensseista yleensä, käykää hyvät ihmiset. Omalla tieteenalalla yksinäisenä sutena oleminen on huomattavasti helpompaa, kun saa kerran tai pari vuodessa esitellä tutkimustaan ihmisille, jotka kysyvät niitä oikeita kysymyksiä. Sen lisäksi, että saa kuulla hienoja ja hyvin erilaisia esityksiä samasta aihepiiristä, eri maiden ja uskontojen näkökulmista.

Menkää! Tiedotamme kyllä.

Ilona Kemppainen

puheenjohtaja, Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura

Juhannukselta alkoi kesäloman aktiiviosuus eli road trip halki eteläisen ja läntisen rannikko-Suomen. Tuli vierailtua useilla hautausmailla ja useissa kirkoissa – koskapa tutkija lepäisi. Voin kyllä suositella hautausmaiden koluamista kaikille paikkakunnista kiinnostuneille. Historia ja nykyhetki tulevat niillä erittäin tiettäviksi.

Moni vanha hautausmaa on toki suljettu ja uusi perustettu kauemmas kirkosta, 1700–1800-luvuilla Suomeenkin rantautuneiden hygieniakäsitysten mukaisesti. Vanhasta kirkkomaasta voi olla jäljellä vain muutama rautainen risti tai ei mitään. Sankarihaudat on kuitenkin usein sijoitettu kirkon viereen, perinteiselle ”parhaalle paikalle”.

Sankarihautausmailla tulee esille seudun historia – takavuosien vankalla suojeluskuntapaikkakunnalla sodan sankaruutta ylistetään estottomammin, toisaalla sankaripatsaassa tulevat esille lesket ja orvotkin. Vuoden 1918 sankarihaudat ja -muistomerkit ovat joko hienovaraisesti sivussa tai kaiken keskellä, kuten Soinissa toisen maailmansodan muistomerkin leijonat katsovat kohti ”vapaussodan” obeliskia.

Alkumatkaan kuului muutama keskiaikainen kivikirkko. Olisi reitin perusteella kuulunut enemmänkin, mutta Inkoossa, Sauvossa, Pyhärannassa ja Raumalla kävimme. Tulipa mieleen sellainenkin ajatus, että suuryritykset ovat nykyajan aatelisia. Olihan Rauman Pyhän Ristin kirkossa lystin maksaneen suvun aatelisvaakuna iloisesti sijoitettu keskelle Raamatun tapahtumia, samaan tapaan kuin Hartwall- tai HK-Areena kantaa maksajan nimeä.

Samoin paikkakunnan mahtisivut ja vaurautta eniten tuoneet ammatit huomaa helposti vanhemmista hautakivistä. Sauvon kirkossa aatelisvaakunat kilpailivat komeudessa toistensa kanssa – Merikarvialla maanviljelijät olivat isoimpien hautakivien alla. On hyvä muistaa, että rälssiin pääsi aikanaan jos oli varaa varustaa hevosmies kuninkaan armeijaan. Vaurailla maanviljelysseuduilla tämä oli mahdollista ja talonpoikaissuvusta tuli aatelissuku. Missä ei tähän ehditty, oltiin muuten vain komeaa väkeä.

Peräseinäjoen hautausmaa sijaitsee sekin kirkosta sivussa, mutta vanhoja rautaristejä on mitä ilmeisimmin siirretty sinne aiemmalta kirkkomaalta. Ne ovat vaikuttava ja ennen kaikkea monimuotoinen näky. Hautausmaillahan näkyy usein paikallisen sepän, nykyään ennen kaikkea kivihiomon ammattitaito.

Uusilla hautausmailla, kuten Porin Metsähautausmaalla tulee esiin nykyinen kuolemankulttuuri. Porissa se herätti jo hieman hilpeyttäkin, jos ilmaisu sallitaan. Nykyään suositut, hautakiven päälle sijoitettavat pienet lintupatsaat olivat siellä niin tiheässä, että tunnelma oli jo hieman hitchcockmainen. Samanlaisia patsaita on toki kaikkien hautausmaiden uusimmissa osissa, mutta Metsähautausmaan pienet ja tiheään sijoitetut hautakivet korostavat lintuteemaa.

Enkelit ovat myös nykyajan surijoiden suosiossa. Valkoiset enkelipatsaat hautakiven päällä vain valitettavasti tummuvat likaisen näköisiksi muutamassa vuodessa, mikä ei liene tarkoitus. (Kuulostan tässä ikävästi 1900-luvun alkupuolen tiukkapipoiselta hautausmaatoimikunnalta, mutta joskus sekin lienee aiheellista.) Enkelin voi sijoittaa myös kuvaksi hautakiveen. Kaskisissa samalla, ilmeisesti sukuhaudalla kaksi hautakiveä keskusteli keskenään: toinen oli 1900-luvun alkupuolelta ja toinen 2000-luvulta, hyvin samanlaisin enkeliaihein.

Hautausmailla oppii paljon. Senkin, että Paraisilla viihtyivät Karjalan evakotkin eivätkä muuttaneet heti tilaisuuden tullen pois – nimistä voi tämän päätellä jos ei muusta. Samoin se, onko evankelisluterilaiselle hautausmaalle haudattu ortodokseja vapaasti muiden joukkoon vai tiukasti omalle alueelleen vihjaa näkökulmaeroihin.

Nimistöllisesti hautausmaat tuovat uutta tietoa isänmaasta. Ainakaan minä en ennen Luvialla käyntiä ollut kuullut sukunimistä kuten Perhe, Eeva, Tätilä tai Erttijärvi. Kesäretken ulottuessa Rautjärvelle tuli selväksi, mistä mieheni suku, Pajarit, on kotoisin.

Kuten Douglas Davies kevään Kuolema ja identiteetti-seminaarissa osuvasti totesi, hautausmaiden sijainnista päätellen britit uskovat vainajien katselevan maisemia. Saman voi havaita Suomessakin. Merkittävää asiassa on se, että mitä kauniimmalla paikalla hautausmaa sijaitsee, sitä hoidetumpi se tuntuu olevan. Ehkä maisemia eivät katsokaan kuolleet vaan elävät.

Ilona Kemppainen