Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura

Kuolemantutkijoiden omat konferenssit ovat kokemukseni mukaan riemukkaita. Aihepiiri on yhtä vaikea ja myös ajoittain tunteisiin käyvä kuin aina, mutta monitieteiset ja silti samaan asiaan keskittyvät tapahtumat ovat aivan erityisellä tavalla kiinnostavia ja antoisia. Ja jos joku ei vielä sitä tiennyt, kuolemantutkijat nauravat paljon. Eivät kuolemalle eivätkä ihmisille, joita se koskettaa, vaan kuolemaan liittyvien tapojen ja käsitysten monimuotoisuudelle ja ihmiselämän paradokseille.

DDD10 oli ensimmäinen tällä otsakkeella järjestetty konferenssi Brittein saarten ulkopuolella. Muutenkin ala kurkottaa kansainvälisyyteen ja kansallisten erojen tunnustamiseen. Sain ilokseni osallistua konferenssin viimeisenä päivänä paneeliin, jossa ensin esittelimme Italian, Romanian, Suomen, Alankomaiden, Tsekin, Unkarin ja Irlannin kuolemankulttuureissa viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia Tony Walterin johtaessa puhetta. Huomasimme, että vaikkapa kirkon asemassa ja maallistumisessa on yllättäviä yhtäläisyyksiä ja eroja. Uskonnoton hautaus on tavallista niin Tsekissä kuin Britanniassakin, kun taas vaikkapa Suomessa ja Romaniassa se on harvinaista.

Kymmenien esitelmien joukosta mieleen painui mm. Martin Hoondertin Alankomaissa käytettävää hautajaismusiikkia käsitellyt esitys. Perinteisestä ja monella tapaa synkästä kirkkomusiikista on siirrytty yhä enemmän maalliseen musiikkiin, jonka valinta taas ei aina noudata perinteisimpiä kaavoja. Onko tärkeää musiikin liittyminen vainajaan, tekstin soveltuvuus tilanteeseen vai jokin aivan muu?

Nicole Sachmerda-Schulz kertoi saksalaisesta hautauskulttuurista, jossa nimetön hautapaikka on hyvin tavallinen käytäntö, noin puolet ihmisistä valitsee sen. Saksassa jo ennen toista maailmansotaa alkanut maallistuminen ja itäisillä alueilla vielä kommunistihallinto ovat johtaneet tähän.  Prof. Dr. Reiner Sörries käsitteli keynote-luennossaan laajemmin saksalaisten hautausmaiden historiaa ja osin samaa aihepiiriä. Suomalaisille ajatus on vielä usein vieras, eikä se muissakaan Pohjoismaissa ole vakiinnuttanut asemaansa hautakiven ja oman hautapaikan vaihtoehtona. Niinkin lähellä kuin Itämeren eteläpuolella ajatellaan kuitenkin jo aivan toisin.

Yu Fukudan esitelmä nagasakilaisista ydinpommin uhreille omistetuista rituaaleista avasi toisella tapaa vieraan ja kiinnostavan maailman. Tuntui, että olisi pitänyt opiskella japanilaista uskontoelämää ja poliittista historiaa lisää etukäteen, jotta sinänsä tutut rituaaliset siirtymiset vainajiin keskittymisestä eläville puhumiseen olisivat todella auenneet.

Moni tuntee kirjan ja elokuvan P.S. I Love You, mutta kirjeiden ja viestien lähettäminen omaisille oman kuoleman jälkeen ei ole vain fiktiota. Stephanie O’Donohue ja Darach Turley kertoivat, että vaikkapa ”muistolaatikoiden” kerääminen on ainakin Irlannissa suositeltu toimintamuoto oman kuoleman käsittelyyn esimerkiksi saattohoidossa. Minusta ajatus on hieman epäilyttävä, mutta puhujat vakuuttivat, että siinä on paljon hyvää. Uskotaan… He esittivät myös useissa maissa nähdyn Interfloran mainoksen, jossa mies lähettää “kuolemansa jälkeen” kukkia vaimolleen (tai niin ainakin tulkitsen).

Konferenssi sujui alkukankeuden jälkeen hyvin, eikä puheenjohtajien puuttuminen sessioista juuri tuntunut aikataulujen venähtämisenä. Minä tosin puhuin 20 minuutin sijasta 40, koska alunperinkin sessiossa piti olla kolmen sijasta kaksi paperia ja toinen niistäkin jäi pois. Sain muutaman hyvän kommentin ja taas uskoa suomalaisen hautauskulttuurin tutkimukseen. Ja jos ette tienneet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminta ja kokoelmat ovat kokolähelle ainutlaatuiset ja niistä kannattaa olla ylpeä. Sen lisäksi että käyttää niitä.

Suomea jouduin valitettavasti edustamaan yksin ja muista Pohjoismaistakin paikalla oli vain muutamia ihmisiä. Nordic Network of Thanatology ei ollut heille kovin tuttu ja siitä kyseltiin. Mikäs on ilosanomaa levittäessä. Mutta konferensseista yleensä, käykää hyvät ihmiset. Omalla tieteenalalla yksinäisenä sutena oleminen on huomattavasti helpompaa, kun saa kerran tai pari vuodessa esitellä tutkimustaan ihmisille, jotka kysyvät niitä oikeita kysymyksiä. Sen lisäksi, että saa kuulla hienoja ja hyvin erilaisia esityksiä samasta aihepiiristä, eri maiden ja uskontojen näkökulmista.

Menkää! Tiedotamme kyllä.

Ilona Kemppainen

puheenjohtaja, Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura

Maanantaina 6.6. seura järjesti mahdollisuuden tavata professori Douglas Davies vielä ennen tämän paluuta takaisin Englantiin. Professori Davies johtaa Durhamin yliopistossa Centre for Death and Life-Studies-tutkimuslaitosta ja hän vietti Suomessa viisi viikkoa Human Mortality-hankkeen kutsumana. Davies myös keynote-luennoitsijana Kuolema ja identiteetti -seminaarissamme. Tapaamisessa olikin muutamia kiinnostuneita, jolloin saimme pidettyä keskustelun varsin vapaamuotoisena kahvittelun ja suomalaisen pullan merkeissä. Pohdiskelimme muun muassa kuoleman ja kuolemantutkimuksen kuriositeettimaisuutta, seuran tulevaisuuden näkymiä, julkaisuja sekä mahdollisia yhteisiä tutkimusprojekteja Englannin ja Suomen välillä. Keskustelimme myös siitä, miten sana “life” on olennainen myös kuolemassa. Ihmisen elämä määrittää hänen osakseen saamia rituaaleja ja sitä, miten hänet muistetaan. Toisaalta kuolema määrittää elämää, ei vain kuolemansairaiden elämää vaan esimerkiksi surevien läheisten elämää.

Professori Davies kertoi muun muassa muutoksista englantilaisessa hautajaiskulttuurissa, joka on yhä enemmän siirtymässä ei-uskonnolliseen hautajaistapaan. Uskonnon merkitys yhteiskunnassa on vähentynyt – niin Suomessa kuin Englannissa – mutta erot maittemme välillä ovat myös yhteiskunnallisia, sillä Englannissa kirkko on ollut erotettuna valtiosta jo 1800-luvulta saakka eikä siten monopolisoi hautajaisia samaan tapaan kuin Suomessa. Tämä on johtanut muun muassa monipuolisempiin hautajaistapoihin, kun taas Suomessa asioista vielä keskustellaan. Papin puuttuminen suomalaisesta hautajaisesta on vielä oudoksuttava piirre, etenkin, jos vainaja kuului kirkkoon. Kirkkoon kuuluminenhan taas ei takaa uskonnollista vakaumusta.

Pohdiskelimme myös miten Suomen Luterilaisen kirkon jäsenten eroaminen vaikuttaa tulevaisuudessa suomalaisiin hautajaistapoihin. Yhä suurempi osa suomalaisista ei enää kuulu kirkkoon eikä siten oletettavasti tahdo – eikä saa – kirkollisia hautajaisia. Englannissa hautajaistoimistoissa osataan neuvoa jo ei-uskonnollisiin hautajaisiin sekä tarjota palveluita niihin liittyen. Suomessakin esimerkiksi Vapaa-ajattelijat tarjoavat ohjeistusta muunlaisiin hautajaisiin sekä elämän muihin siirtymäriitteihin.

Myös kuolemantutkimuksessa on havaittavissa kulttuurien välinen ero maittemme välillä. Suomalaisessa akateemisessa keskustelussa on annettu ymmärtää, että kuolemaa on jo tutkittu tarpeeksi. Mediassa toki nostetaan esille kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä yksityiskohtia, etenkin vanhustenhoidossa, mutta nämä ovat enemmänkin kuriositeetteja ja sensaatiojulkisuutta. Kuten professori Davies sanoi “I’m more interested in the daily life, the ordinary instead the extraordinary”. Valitettavasti tämä ei tunnu olevan monen suomalaisen rahoittajan näkemys.

Onko maassamme siis nykypäivään saakka vallinnut suhteellisen yhtenäinen kuolemankulttuuri luonut mielikuvan, että asiaa on tutkittu jo riittävästi? Henkilökohtaisesti olen eri mieltä, sillä pelkästään monikulttuuristuva yhteiskuntamme tarjoaa haasteita tulevaisuuden kuoleman tutkimukselle, puhumattakaan teknologian tarjoamista mahdollisuuksista ja muutoksista.

Anna Haverinen
Sihteeri
Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura

Kuolema on lähtökohtaisesti monitieteinen tutkimusaihe. On toki mahdollista lähteä käsittelemään kuolemaa yksinomaan historiantutkimuksen, sosiologian tai lääketieteen näkökulmasta, mutta lähes aina kunnianhimoinen tutkija törmää oman tieteenalansa rajoituksiin. Mitä kuolema merkitsee yleisemmin yhteiskunnassa? Ovatko havaitsemani ilmiöt tyypillisiä koko ihmiskunnalle vai ainoastaan alueelle, jota tutkin? Tulkitsenko alunpitäenkään asioita oikein?

Lisäksi oman alan ihmisten antama tuki voi olla vähissä. Eivät he toki sinua outona pidä, mutta… etkö voisi tutkia jotain muuta? Jotain… hauskempaa? Seminaarikeskustelu aiheesta saattaa livetä itse kunkin omiin kokemuksiin. Paikkansa niilläkin on, mutta yleensä ne eivät auta tutkijaa työssään sen enempää kuin vaikkapa musiikintutkijaa ihmisten festarimuistelot 1980-luvulta.

Kuolemantutkijoiden kohtaamiset ovat tässä mielessä erittäin terapeuttisia, vaikka emme aina osaisi paljoa neuvoa aivan toiselta taholta tulevan ihmisen työssä. Kukaan ei ihmettele, miksi olet valinnut aiheeksesi kuoleman. Kansainväliset kohtaamiset ovat vielä antoisampia, koska mahdollisuus siihen, että joku todellakin tutkii lähes samaa asiaa nousee kohisten.

Kansainväliset vertailut ovatkin kuolemantutkimuksessa erityisen suositeltavia. Aiemmin varsinkin anglosaksisissa maissa vallitsi ns. Philippe Ariès-syndrooma: hyvin pitkälti yhden maan aineistojen pohjalta luotiin suuria teorioita kuolemasta. Näiden teorioiden ajateltiin sitten kattavan ainakin länsimaisen ihmisen kokemuksen.

Kuten vaikkapa Suomen tilanteesta havaitsemme helposti, näin ei suinkaan aina ole, vaan kunkin maan yhteiskuntahistoria vaikuttaa suuresti siihen, millainen kuolemankulttuuri siellä on. Alueellisia eroja on eri maissa tutkittu kansanperinteen osalta paljonkin, mutta uudemman ajan tutkimus on usein lähtenyt siitä, että modernisaatio yhtenäisti kuolemankin.

Onko kuolemantutkimus oma tieteenalansa? Tony Walter, professor of Death Studies Britanniasta Bathin yliopistosta, kyseenalaisti viime marraskuun Nordic Network of Thanatologyn symposiumissa oman oppituolinsa. Walter onkin siinä oikeassa, että kuolema on tutkimusaihe, ei yhtenäinen tutkimusperinne saati metodi.

Silti on tärkeää, että ihmiset identifioituvat myös kuolemantutkijoina. Näin on erityisesti Suomessa, jossa on tehty ja tehdään paljon hyvää, kuolemaa käsittelevää tutkimusta, mutta ne kuuluisat synergiaedut ovat toistaiseksi usein jääneet puuttumaan. Tästä syystä on perustettu Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura, joka toivottaa mukaan kaikki kuolemaa eri tavoin työssään käsittelevät ja siitä kiinnostuneet.

Ilona Kemppainen, VTT
Puheenjohtaja
Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura