Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura

Juhannukselta alkoi kesäloman aktiiviosuus eli road trip halki eteläisen ja läntisen rannikko-Suomen. Tuli vierailtua useilla hautausmailla ja useissa kirkoissa – koskapa tutkija lepäisi. Voin kyllä suositella hautausmaiden koluamista kaikille paikkakunnista kiinnostuneille. Historia ja nykyhetki tulevat niillä erittäin tiettäviksi.

Moni vanha hautausmaa on toki suljettu ja uusi perustettu kauemmas kirkosta, 1700–1800-luvuilla Suomeenkin rantautuneiden hygieniakäsitysten mukaisesti. Vanhasta kirkkomaasta voi olla jäljellä vain muutama rautainen risti tai ei mitään. Sankarihaudat on kuitenkin usein sijoitettu kirkon viereen, perinteiselle ”parhaalle paikalle”.

Sankarihautausmailla tulee esille seudun historia – takavuosien vankalla suojeluskuntapaikkakunnalla sodan sankaruutta ylistetään estottomammin, toisaalla sankaripatsaassa tulevat esille lesket ja orvotkin. Vuoden 1918 sankarihaudat ja -muistomerkit ovat joko hienovaraisesti sivussa tai kaiken keskellä, kuten Soinissa toisen maailmansodan muistomerkin leijonat katsovat kohti ”vapaussodan” obeliskia.

Alkumatkaan kuului muutama keskiaikainen kivikirkko. Olisi reitin perusteella kuulunut enemmänkin, mutta Inkoossa, Sauvossa, Pyhärannassa ja Raumalla kävimme. Tulipa mieleen sellainenkin ajatus, että suuryritykset ovat nykyajan aatelisia. Olihan Rauman Pyhän Ristin kirkossa lystin maksaneen suvun aatelisvaakuna iloisesti sijoitettu keskelle Raamatun tapahtumia, samaan tapaan kuin Hartwall- tai HK-Areena kantaa maksajan nimeä.

Samoin paikkakunnan mahtisivut ja vaurautta eniten tuoneet ammatit huomaa helposti vanhemmista hautakivistä. Sauvon kirkossa aatelisvaakunat kilpailivat komeudessa toistensa kanssa – Merikarvialla maanviljelijät olivat isoimpien hautakivien alla. On hyvä muistaa, että rälssiin pääsi aikanaan jos oli varaa varustaa hevosmies kuninkaan armeijaan. Vaurailla maanviljelysseuduilla tämä oli mahdollista ja talonpoikaissuvusta tuli aatelissuku. Missä ei tähän ehditty, oltiin muuten vain komeaa väkeä.

Peräseinäjoen hautausmaa sijaitsee sekin kirkosta sivussa, mutta vanhoja rautaristejä on mitä ilmeisimmin siirretty sinne aiemmalta kirkkomaalta. Ne ovat vaikuttava ja ennen kaikkea monimuotoinen näky. Hautausmaillahan näkyy usein paikallisen sepän, nykyään ennen kaikkea kivihiomon ammattitaito.

Uusilla hautausmailla, kuten Porin Metsähautausmaalla tulee esiin nykyinen kuolemankulttuuri. Porissa se herätti jo hieman hilpeyttäkin, jos ilmaisu sallitaan. Nykyään suositut, hautakiven päälle sijoitettavat pienet lintupatsaat olivat siellä niin tiheässä, että tunnelma oli jo hieman hitchcockmainen. Samanlaisia patsaita on toki kaikkien hautausmaiden uusimmissa osissa, mutta Metsähautausmaan pienet ja tiheään sijoitetut hautakivet korostavat lintuteemaa.

Enkelit ovat myös nykyajan surijoiden suosiossa. Valkoiset enkelipatsaat hautakiven päällä vain valitettavasti tummuvat likaisen näköisiksi muutamassa vuodessa, mikä ei liene tarkoitus. (Kuulostan tässä ikävästi 1900-luvun alkupuolen tiukkapipoiselta hautausmaatoimikunnalta, mutta joskus sekin lienee aiheellista.) Enkelin voi sijoittaa myös kuvaksi hautakiveen. Kaskisissa samalla, ilmeisesti sukuhaudalla kaksi hautakiveä keskusteli keskenään: toinen oli 1900-luvun alkupuolelta ja toinen 2000-luvulta, hyvin samanlaisin enkeliaihein.

Hautausmailla oppii paljon. Senkin, että Paraisilla viihtyivät Karjalan evakotkin eivätkä muuttaneet heti tilaisuuden tullen pois – nimistä voi tämän päätellä jos ei muusta. Samoin se, onko evankelisluterilaiselle hautausmaalle haudattu ortodokseja vapaasti muiden joukkoon vai tiukasti omalle alueelleen vihjaa näkökulmaeroihin.

Nimistöllisesti hautausmaat tuovat uutta tietoa isänmaasta. Ainakaan minä en ennen Luvialla käyntiä ollut kuullut sukunimistä kuten Perhe, Eeva, Tätilä tai Erttijärvi. Kesäretken ulottuessa Rautjärvelle tuli selväksi, mistä mieheni suku, Pajarit, on kotoisin.

Kuten Douglas Davies kevään Kuolema ja identiteetti-seminaarissa osuvasti totesi, hautausmaiden sijainnista päätellen britit uskovat vainajien katselevan maisemia. Saman voi havaita Suomessakin. Merkittävää asiassa on se, että mitä kauniimmalla paikalla hautausmaa sijaitsee, sitä hoidetumpi se tuntuu olevan. Ehkä maisemia eivät katsokaan kuolleet vaan elävät.

Ilona Kemppainen

Maanantaina 6.6. seura järjesti mahdollisuuden tavata professori Douglas Davies vielä ennen tämän paluuta takaisin Englantiin. Professori Davies johtaa Durhamin yliopistossa Centre for Death and Life-Studies-tutkimuslaitosta ja hän vietti Suomessa viisi viikkoa Human Mortality-hankkeen kutsumana. Davies myös keynote-luennoitsijana Kuolema ja identiteetti -seminaarissamme. Tapaamisessa olikin muutamia kiinnostuneita, jolloin saimme pidettyä keskustelun varsin vapaamuotoisena kahvittelun ja suomalaisen pullan merkeissä. Pohdiskelimme muun muassa kuoleman ja kuolemantutkimuksen kuriositeettimaisuutta, seuran tulevaisuuden näkymiä, julkaisuja sekä mahdollisia yhteisiä tutkimusprojekteja Englannin ja Suomen välillä. Keskustelimme myös siitä, miten sana “life” on olennainen myös kuolemassa. Ihmisen elämä määrittää hänen osakseen saamia rituaaleja ja sitä, miten hänet muistetaan. Toisaalta kuolema määrittää elämää, ei vain kuolemansairaiden elämää vaan esimerkiksi surevien läheisten elämää.

Professori Davies kertoi muun muassa muutoksista englantilaisessa hautajaiskulttuurissa, joka on yhä enemmän siirtymässä ei-uskonnolliseen hautajaistapaan. Uskonnon merkitys yhteiskunnassa on vähentynyt – niin Suomessa kuin Englannissa – mutta erot maittemme välillä ovat myös yhteiskunnallisia, sillä Englannissa kirkko on ollut erotettuna valtiosta jo 1800-luvulta saakka eikä siten monopolisoi hautajaisia samaan tapaan kuin Suomessa. Tämä on johtanut muun muassa monipuolisempiin hautajaistapoihin, kun taas Suomessa asioista vielä keskustellaan. Papin puuttuminen suomalaisesta hautajaisesta on vielä oudoksuttava piirre, etenkin, jos vainaja kuului kirkkoon. Kirkkoon kuuluminenhan taas ei takaa uskonnollista vakaumusta.

Pohdiskelimme myös miten Suomen Luterilaisen kirkon jäsenten eroaminen vaikuttaa tulevaisuudessa suomalaisiin hautajaistapoihin. Yhä suurempi osa suomalaisista ei enää kuulu kirkkoon eikä siten oletettavasti tahdo – eikä saa – kirkollisia hautajaisia. Englannissa hautajaistoimistoissa osataan neuvoa jo ei-uskonnollisiin hautajaisiin sekä tarjota palveluita niihin liittyen. Suomessakin esimerkiksi Vapaa-ajattelijat tarjoavat ohjeistusta muunlaisiin hautajaisiin sekä elämän muihin siirtymäriitteihin.

Myös kuolemantutkimuksessa on havaittavissa kulttuurien välinen ero maittemme välillä. Suomalaisessa akateemisessa keskustelussa on annettu ymmärtää, että kuolemaa on jo tutkittu tarpeeksi. Mediassa toki nostetaan esille kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä yksityiskohtia, etenkin vanhustenhoidossa, mutta nämä ovat enemmänkin kuriositeetteja ja sensaatiojulkisuutta. Kuten professori Davies sanoi “I’m more interested in the daily life, the ordinary instead the extraordinary”. Valitettavasti tämä ei tunnu olevan monen suomalaisen rahoittajan näkemys.

Onko maassamme siis nykypäivään saakka vallinnut suhteellisen yhtenäinen kuolemankulttuuri luonut mielikuvan, että asiaa on tutkittu jo riittävästi? Henkilökohtaisesti olen eri mieltä, sillä pelkästään monikulttuuristuva yhteiskuntamme tarjoaa haasteita tulevaisuuden kuoleman tutkimukselle, puhumattakaan teknologian tarjoamista mahdollisuuksista ja muutoksista.

Anna Haverinen
Sihteeri
Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura

Viime viikolla, 12. ja 13.5. Helsingissä Tieteiden talolla järjestetty Kuolema ja identiteetti- seminaari onnistui kaikin puolin. Kahden päivän aikana tarjolla oli kolme luentoa, seitsemän työryhmää ja lukuisia tilaisuuksia tavata eri alojen kuolemasta kiinnostuneita ammattilaisia.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Seminaaria tuki sekä rahallisesti että henkilökohtaisten panostusten osalta Suomen Kulttuurirahaston Argumenta-hanke Human Mortality. Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja Sami Pihlström piti erittäin kiinnostavan luennon kuoleman filosofiasta; lisäksi tätä kautta seminaari sai ulkomaisen vieraan. Professori Douglas J. Davies on täällä tutkijakollegiumin kutsumana, ja hänen luentonsa aiheesta ”Natural burial” herätti paljon keskustelua, onhan tällainen ekologinen hautaustapa Suomessa melko vähän tunnettu.

Dosentti Päivi Hietasen luento toivosta syöpäsairaiden hoidossa toi esille kenties käytännönläheisemmän näkökulman. Kuolevien kohtaaminen on monelle vaikeaa. Vaikka kuolema on monilla tahoilla jatkuvasti esillä, kuoleman todellisuus, eli pitkäaikainen sairaus ja mahdollisesti päätöksentekokyvyn ja elämänhallinnan menettäminen on se todellinen tabu. Monissa työryhmissäkin käsiteltiin tavalla tai toisella kuoleman herättämiä tunteita. Mediassa kuolemaan liitetään rutiininomaisesti suru, mutta todellisuudessa kuolemaan liittyy usein pelkoa ja vihaa – sekä toivoa ja rakkautta.

Kuolema identiteettinä oli selvästi monialaisuuteen inspiroiva teema. Keskusteluissa tuli ilmi, että usein kuolemaan ammatillisesti ja tutkimuksellisesti suuntautuneilla on taustalla oma merkittävä kokemus kuolemasta, joko omasta kuolemanvaarasta tai läheisen kuolemasta. Olisikin kiinnostavaa koota – joko nimellä tai nimettömänä – erilaisia kuoleman pariin innostaneita syitä ja kokemuksia. Onhan kuolema erittäin mielenkiintoinen näkökulma koko yhteiskuntaan.

Seminaarin järjestäminen sujui yllättävän helposti. Suurin huoli oli siitä, tavoittaako tieto ihmiset ja tuleeko ketään paikalle. Kyllä tuli, ilmoittautuneita oli lähes 80 ja esiintyjiä 35. Suuri kiitos kuuluu järjestäjille eli Anna Haveriselle, Kirsi Kanervalle ja Marja-Liisa Honkasalolle. Joskus tuntuu kohtalollakin olevan sormensa pelissä: eri aloilta tulevien ja aiemmin toisiaan tuntemattomien taidot ja ideat menivät näin hyvin yksiin ja tuottivat mitä ilmeisimmin hyötyä ja iloa lukuisille muille.

Kuolema on aihe, joka yhdistää hyvinkin eri suunnilta lähestyviä ihmisiä. Siksi on perusteltua, että järjestämme jatkossakin mahdollisimman monialaisia tilaisuuksia. Seuraavaksi on kenties luvassa kevyempää yhdessäoloa: Turun linnassa on menossa kuolema-aiheinen näyttely ja Tampereen työväenteatterin ohjelmistoon on tulossa näytelmä Maailmanlopun hautaustoimisto. Omakustanteinen reissu pienellä porukalla jompaankumpaan kohteeseen voisi olla mainio tapa tutustua toisiimme paremmin.

Ilona Kemppainen
Puheenjohtaja
Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura

Kuolema on lähtökohtaisesti monitieteinen tutkimusaihe. On toki mahdollista lähteä käsittelemään kuolemaa yksinomaan historiantutkimuksen, sosiologian tai lääketieteen näkökulmasta, mutta lähes aina kunnianhimoinen tutkija törmää oman tieteenalansa rajoituksiin. Mitä kuolema merkitsee yleisemmin yhteiskunnassa? Ovatko havaitsemani ilmiöt tyypillisiä koko ihmiskunnalle vai ainoastaan alueelle, jota tutkin? Tulkitsenko alunpitäenkään asioita oikein?

Lisäksi oman alan ihmisten antama tuki voi olla vähissä. Eivät he toki sinua outona pidä, mutta… etkö voisi tutkia jotain muuta? Jotain… hauskempaa? Seminaarikeskustelu aiheesta saattaa livetä itse kunkin omiin kokemuksiin. Paikkansa niilläkin on, mutta yleensä ne eivät auta tutkijaa työssään sen enempää kuin vaikkapa musiikintutkijaa ihmisten festarimuistelot 1980-luvulta.

Kuolemantutkijoiden kohtaamiset ovat tässä mielessä erittäin terapeuttisia, vaikka emme aina osaisi paljoa neuvoa aivan toiselta taholta tulevan ihmisen työssä. Kukaan ei ihmettele, miksi olet valinnut aiheeksesi kuoleman. Kansainväliset kohtaamiset ovat vielä antoisampia, koska mahdollisuus siihen, että joku todellakin tutkii lähes samaa asiaa nousee kohisten.

Kansainväliset vertailut ovatkin kuolemantutkimuksessa erityisen suositeltavia. Aiemmin varsinkin anglosaksisissa maissa vallitsi ns. Philippe Ariès-syndrooma: hyvin pitkälti yhden maan aineistojen pohjalta luotiin suuria teorioita kuolemasta. Näiden teorioiden ajateltiin sitten kattavan ainakin länsimaisen ihmisen kokemuksen.

Kuten vaikkapa Suomen tilanteesta havaitsemme helposti, näin ei suinkaan aina ole, vaan kunkin maan yhteiskuntahistoria vaikuttaa suuresti siihen, millainen kuolemankulttuuri siellä on. Alueellisia eroja on eri maissa tutkittu kansanperinteen osalta paljonkin, mutta uudemman ajan tutkimus on usein lähtenyt siitä, että modernisaatio yhtenäisti kuolemankin.

Onko kuolemantutkimus oma tieteenalansa? Tony Walter, professor of Death Studies Britanniasta Bathin yliopistosta, kyseenalaisti viime marraskuun Nordic Network of Thanatologyn symposiumissa oman oppituolinsa. Walter onkin siinä oikeassa, että kuolema on tutkimusaihe, ei yhtenäinen tutkimusperinne saati metodi.

Silti on tärkeää, että ihmiset identifioituvat myös kuolemantutkijoina. Näin on erityisesti Suomessa, jossa on tehty ja tehdään paljon hyvää, kuolemaa käsittelevää tutkimusta, mutta ne kuuluisat synergiaedut ovat toistaiseksi usein jääneet puuttumaan. Tästä syystä on perustettu Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura, joka toivottaa mukaan kaikki kuolemaa eri tavoin työssään käsittelevät ja siitä kiinnostuneet.

Ilona Kemppainen, VTT
Puheenjohtaja
Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura