Juhannukselta alkoi kesäloman aktiiviosuus eli road trip halki eteläisen ja läntisen rannikko-Suomen. Tuli vierailtua useilla hautausmailla ja useissa kirkoissa – koskapa tutkija lepäisi. Voin kyllä suositella hautausmaiden koluamista kaikille paikkakunnista kiinnostuneille. Historia ja nykyhetki tulevat niillä erittäin tiettäviksi.

Moni vanha hautausmaa on toki suljettu ja uusi perustettu kauemmas kirkosta, 1700–1800-luvuilla Suomeenkin rantautuneiden hygieniakäsitysten mukaisesti. Vanhasta kirkkomaasta voi olla jäljellä vain muutama rautainen risti tai ei mitään. Sankarihaudat on kuitenkin usein sijoitettu kirkon viereen, perinteiselle ”parhaalle paikalle”.

Sankarihautausmailla tulee esille seudun historia – takavuosien vankalla suojeluskuntapaikkakunnalla sodan sankaruutta ylistetään estottomammin, toisaalla sankaripatsaassa tulevat esille lesket ja orvotkin. Vuoden 1918 sankarihaudat ja -muistomerkit ovat joko hienovaraisesti sivussa tai kaiken keskellä, kuten Soinissa toisen maailmansodan muistomerkin leijonat katsovat kohti ”vapaussodan” obeliskia.

Alkumatkaan kuului muutama keskiaikainen kivikirkko. Olisi reitin perusteella kuulunut enemmänkin, mutta Inkoossa, Sauvossa, Pyhärannassa ja Raumalla kävimme. Tulipa mieleen sellainenkin ajatus, että suuryritykset ovat nykyajan aatelisia. Olihan Rauman Pyhän Ristin kirkossa lystin maksaneen suvun aatelisvaakuna iloisesti sijoitettu keskelle Raamatun tapahtumia, samaan tapaan kuin Hartwall- tai HK-Areena kantaa maksajan nimeä.

Samoin paikkakunnan mahtisivut ja vaurautta eniten tuoneet ammatit huomaa helposti vanhemmista hautakivistä. Sauvon kirkossa aatelisvaakunat kilpailivat komeudessa toistensa kanssa – Merikarvialla maanviljelijät olivat isoimpien hautakivien alla. On hyvä muistaa, että rälssiin pääsi aikanaan jos oli varaa varustaa hevosmies kuninkaan armeijaan. Vaurailla maanviljelysseuduilla tämä oli mahdollista ja talonpoikaissuvusta tuli aatelissuku. Missä ei tähän ehditty, oltiin muuten vain komeaa väkeä.

Peräseinäjoen hautausmaa sijaitsee sekin kirkosta sivussa, mutta vanhoja rautaristejä on mitä ilmeisimmin siirretty sinne aiemmalta kirkkomaalta. Ne ovat vaikuttava ja ennen kaikkea monimuotoinen näky. Hautausmaillahan näkyy usein paikallisen sepän, nykyään ennen kaikkea kivihiomon ammattitaito.

Uusilla hautausmailla, kuten Porin Metsähautausmaalla tulee esiin nykyinen kuolemankulttuuri. Porissa se herätti jo hieman hilpeyttäkin, jos ilmaisu sallitaan. Nykyään suositut, hautakiven päälle sijoitettavat pienet lintupatsaat olivat siellä niin tiheässä, että tunnelma oli jo hieman hitchcockmainen. Samanlaisia patsaita on toki kaikkien hautausmaiden uusimmissa osissa, mutta Metsähautausmaan pienet ja tiheään sijoitetut hautakivet korostavat lintuteemaa.

Enkelit ovat myös nykyajan surijoiden suosiossa. Valkoiset enkelipatsaat hautakiven päällä vain valitettavasti tummuvat likaisen näköisiksi muutamassa vuodessa, mikä ei liene tarkoitus. (Kuulostan tässä ikävästi 1900-luvun alkupuolen tiukkapipoiselta hautausmaatoimikunnalta, mutta joskus sekin lienee aiheellista.) Enkelin voi sijoittaa myös kuvaksi hautakiveen. Kaskisissa samalla, ilmeisesti sukuhaudalla kaksi hautakiveä keskusteli keskenään: toinen oli 1900-luvun alkupuolelta ja toinen 2000-luvulta, hyvin samanlaisin enkeliaihein.

Hautausmailla oppii paljon. Senkin, että Paraisilla viihtyivät Karjalan evakotkin eivätkä muuttaneet heti tilaisuuden tullen pois – nimistä voi tämän päätellä jos ei muusta. Samoin se, onko evankelisluterilaiselle hautausmaalle haudattu ortodokseja vapaasti muiden joukkoon vai tiukasti omalle alueelleen vihjaa näkökulmaeroihin.

Nimistöllisesti hautausmaat tuovat uutta tietoa isänmaasta. Ainakaan minä en ennen Luvialla käyntiä ollut kuullut sukunimistä kuten Perhe, Eeva, Tätilä tai Erttijärvi. Kesäretken ulottuessa Rautjärvelle tuli selväksi, mistä mieheni suku, Pajarit, on kotoisin.

Kuten Douglas Davies kevään Kuolema ja identiteetti-seminaarissa osuvasti totesi, hautausmaiden sijainnista päätellen britit uskovat vainajien katselevan maisemia. Saman voi havaita Suomessakin. Merkittävää asiassa on se, että mitä kauniimmalla paikalla hautausmaa sijaitsee, sitä hoidetumpi se tuntuu olevan. Ehkä maisemia eivät katsokaan kuolleet vaan elävät.

Ilona Kemppainen