comment 0

Kuukausiesitelmät syksyllä 2019

16.9: Pia Kekäläinen, Hoitavan henkilön tunteet saattohoidossa, sali 309

21.10: Visa Helenius, Lucretiuksen kuolemankäsitys ja kuolemanpelon kritiikki, sali 312

Marraskuussa yhdistämme SKTS:n syysseminaarin Ars Moriendi -tapahtumaan, josta lisätietoa pian!

Esitelmät Tieteiden talolla Helsingissä, Kirkkokatu 6 klo 18.

Mainokset
comment 0

Kuolema taiteissa ja kulttuurissa Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran seminaari 23.5.2019 klo 9–17 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki

Kuolema taiteissa ja kulttuurissa

Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran seminaari

23.5.2019 klo 9–17 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki

Ilmoittautuminen 10.5. mennessä!

 

Ohjelma

9.00 Seminaarin avaus (Sali 505)

9.15 Keynote-luento (Sali 505)

Petri Kaverma: Taiteellinen tutkimus ja kuoleman kuvakielen uudistaminen

10.30 Kahvi

11.00–13.00 Rinnakkaiset sessiot 1 ja 2

Sessio 1: Kuoleman representoinnin keinoja (Sali 404)

Liisamaija Hautsalo: Kuoleman musiikilliset representaatiot Kaija Saariahon oopperassa Kaukainen rakkaus

Roni Gren: Kuvataiteen modernismi ja eläimen kuoleman kuvat

Tuukka Hämäläinen: Kuolema videopeleissä

Sessio 2: Vakava ja koominen kuolema (Sali 405)

Anna Rezessy: Karjalainen itkuvirsiparodia – Tarua vai totta?

Irma Tapaninen: Traaginen ja koominen kuolema Algot Untolan kirjoituksissa

Mikko Turunen: Kuoleman esittäminen Lauri Viidan lyriikassa

13–14 Lounas

14–16 Rinnakkaiset sessiot 3 ja 4

Sessio 3: Kuolema ja tunteiden kulttuuriset ilmaukset (Sali 404)

Anna Hollsten: Elegioita kaatuneille

Heikki Rosenholm: Kuolemanpelon tunteiden ruumiillinen ilmaisu ja kokemus Teuvo Tulion melodraamoissa Levoton veri (1946) ja Mustasukkaisuus (1953)

Anna Huhtala: Kuolema suomalaisissa arkkiveisuissa 1920–1930-luvuilla – Nostalgiaa modernin murroksessa?

Sessio 4: Kuvan ja todellisuuksien välissä (Sali 405)

Markku Laitakari: Tanssi yli hautojen – Tarina kuvasta ja sen haudatuista kerrostumista

Kaija Mäenpää: Kuoleman ovet ja venytetty hetki – Maalaukset siirtymätiloina elämän ja kuoleman välissä

16–16.30 Kahvi

16.30–17 Loppukeskustelu ja seminaarin päätös

 

Seminaarin osallistumismaksuun (25 euroa) sisältyy ohjelman lisäksi kahvi sekä buffet-lounas Tieteiden talolla 23.5.2019.

Pyydämme maksamaan ilmoittautumismaksun 25 euroa 10.5. mennessä Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seura ry.n tilille FI3779977997715235 (BIC: HOLVFIHH). Merkitkää viestikenttään nimenne ja tunnus ”Seminaari”.

 

comment 0

Esitelmäkutsu – call for papers: Kuolema taiteissa ja kulttuurissa – SKTS:n tieteellinen seminaari 23.5.2019

Esitelmäkutsu – call for papers

Kuolema taiteissa ja kulttuurissa – SKTS:n tieteellinen seminaari 23.5.2019

Kuolema voi olla harvinainen vieras arjessamme, mutta taiteessa ja populaarikulttuurissa se on yleinen ja merkittävä aihe. Kuolemaa käsitellään lukuisista näkökulmista ja eri keinoin. Kulttuurisen ja taiteellisen ilmaisun lajit sana- ja kuvataiteen eri muodoista musiikkiin, teatteriin, tanssiin ja elokuvaan esittävät kuolemaan päättyviä ihmiskohtaloita, fiktiivisiä ja uskonnollisia tuonpuoleisen kuvia sekä omaan tai läheisen kuolemaan liittyviä inhimillisiä reaktioita. Kuolema voi esiintyä juonenkäänteenä ja sivuosassa tai olla koko teoksen ydin ja lähtökohta. Taiteen keinoin voidaan ilmaista lähelle tulleen kuoleman herättämiä tunteita tavalla, johon arkipuhe ei pysty, ja esittää lohdullisia mielikuvia. Kuolema voidaan esittää seesteisenä tai tyylilajista riippuen arkisena, pelottavana, mystisenä tai jopa koomisena. Esitystapa voi tuoda kuoleman käsittämisen lähemmäksi tai päinvastoin pitää sitä turvallisen välimatkan päässä.

Viulunsoittajakuolema
Kysymme, miten kuolemaa käsitellään taiteissa ja muussa kulttuurisissa ilmaisuissa. Millaisia mielikuvia kuolemisesta, tuonpuoleisesta ja menetyksestä erilaiset genret ilmaisevat? Onko kuolemassa tabuja, joita ei voi käsitellä taiteen tai populaarikulttuurin keinoin? Entä miten taide tai populaarikulttuuri vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme kuolemasta ja kuolemisesta? Ottaako fiktio uskonnon rooleja kuoleman mielikuvien tarjoajana? Ovatko taiteen tarjoamat kuoleman kuvastot muuttuneet vuosien saatossa?

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry. järjestää 23.5.2019 ”Kuolema taiteissa ja kulttuurissa” -seminaarin Tieteiden talolla Helsingissä (Kirkkokatu 6). Seminaariin esitelmiä pitämään ovat tervetulleita eri alojen tutkijat ja opiskelijat, joiden kiinnostuksen kohteena on kuoleman kulttuurinen esittäminen. Pyydämme lähettämään arvioitavaksi esitelmän abstraktin viimeistään 28.2.2019 (kaakos(at)utu.fi). Tieto abstraktien hyväksymisestä lähetetään 15.3. Abstraktin sopiva pituus on 300 sanaa. Liitä mukaan esitelmän otsikko ja yhteystietosi!

Seminaarin osallistumismaksu on 25 euroa, joka kattaa ateriat päivän aikana.

 

comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen osa 2

Ilona Pajari

Kuolema on hengellisen asian lisäksi myös hyvin konkreettinen tapahtuma, joka koskee monia eri ammattiryhmiä. Olen koonnut tähän joitakin ohjeita, joihin on hyvä tutustua vaikka kuolema, oma tai toisen, ei tuntuisi olevan lähellä. On hyvä tietää, mitä pitää itse tehdä ja mitä muut tekevät, jotta surussakin jaksaa ymmärtää asioita jotka eivät kuulu omaan arkeen.

Vainajan ruumiin kohtalosta on Studio55 tehnyt muutama vuosi sitten asiallisen jutun, josta käy ilmi monta perusasiaa.

https://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/viimeisesta-sydamen-lyonnista-hautaan-mita-tapahtuu-kuoleman-jalkeen/133988

Terveyskylä.fi on julkaissut ohjeen omaisten kuolemanjälkeisistä toimista. Kuolemaan liittyy paljon paperityötä, josta osan voi antaa halutessaan hautaustoimiston hoidettavaksi, mutta on myös henkilökohtaisia, varsinkin rahaan liittyviä asioita joihin on syytä olla itse valmistautunut.

https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/palliatiivinen-hoito/saattohoidossa/kuoleman-j%C3%A4lkeen-huomioitavaa

Suomessa siunataan edelleen suurin osa vainajista hautaan uskonnollisin menoin. Luterilainen kirkko kertoo hautajaisrituaaleistaan näin.

https://evl.fi/perhejuhlat/hautajaiset/hautaan-siunaaminen

Ortodoksisen kirkon hautajaisrituaaleista.

https://ort.fi/tutustu-ortodoksiseen-kirkkoon/kuolema-ja-hautaan-siunaaminen

Uskonnottomissa hautajaisissa ei ole säädettyjä rituaaleja, mutta monet haluavat jonkinlaisen ohjelmarungon tueksi.

http://pro-seremoniat.fi/hautajaiset/

Hautaustoimilaki säätelee hautaamista Suomessa. Suomalainen lainsäädäntö on osin tiukempaa kuin monissa maissa Pohjoismaiden ulkopuolella. Esimerkiksi tuhkaa ei lain mukaan saa jakaa, vaan se on sijoitettava yhteen paikkaan.

https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030457

 

comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Millainen koulutus pitää olla, jos tahtoo kuolemantutkijaksi?

Suomessa kuolemantutkimus ei ole itsenäinen oppiala, vaan sen edustajat ovat useiden eri alojen asiantuntijoita ja ammattilaisia, joiden työhön ja tutkimusaiheisiin kuolema ja sitä sivuavat ilmiöt kuuluvat olennaisesti. Monille kuolemantutkimus on vain yksi työn osa-alue muiden joukossa.

Kaarina Koski: ”Olen koulutukseltani folkloristi. Kuoleman pariin päädyin ensin sattumalta, ja sitten yksi asia johti toiseen kunnes oli tunnustettava: olen kuolemantutkija. Tutkimusaiheekseni valikoitui jo varhain uskomusolentoja koskeva perinne, ja päädyin tarkastelemaan tarinoita hautausmailla ja vainajien ympärillä kohdatuista olennoista. Niiden taustaksi luin kaiken, mitä löysin suomalaisesta vainajaperinteestä. Työ laajeni sittemmin väitöskirjaksi otsikolla Kuoleman voimat. Välissä olin saanut tutkimusapulaisen pestin itkuvirsiä käsitelleestä projektista, jonka myötä olin perehtynyt myös kuoleman ritualisointiin ja surun käsittelyyn. Tässä vaiheessa olin jo melko syvällä, ja väitöksen jälkeen siirryin kovempiin aiheisiin. Selvitin suomalaisten vainajauskomusten ja kirkollisten käytäntöjen välisiä suhteita ja lopulta olen tilanteessa, jossa tutkimuskohteena ovat nykyajan suomalaisten kuolemaan ja vainajiin liittyvät mielikuvat. Kuolema-aiheiden lisäksi olen tutkinut pitkin matkaa myös tarinaperinnettä ja uskomusolentoja, kummia kokemuksia ja niiden tulkintoja sekä nykykulttuurin ilmiöitä. Määrittelen itseni uskomusperinteeseen ja kuolemakulttuureihin erikoistuneeksi folkloristiksi.

Karoliina Käpylehto: Päädyin tutkimaan kuolemaa lapsuuden lukuharrastuksen kautta. Luin lapsena paljon vampyyrikirjoja, ja näihin lukukokemuksiin liittyi paljon ratki riemukkaita muistoja. Olin graduaihetta valitessani hieman leipääntynyt opiskeluun ja halusin tehdä graduni kepeästä aiheesta, joten lähdin luontevasti tutkimaan lasten vampyyrikirjallisuutta. Huomasin gradua tehdessäni, että lasten ja nuorten kuolemakäsityksistä tehty suomalainen tutkimus painottuu 1980-luvulle. Uteliaisuuteni voitti ja lähdin tutkimaan aihetta tarkemmin väitöskirjatutkimuksessani.

Minulle kuoleman tutkiminen on elämän tutkimista. Käsitykset kuolemasta ja niihin liittyvät pelot paljastavat, mikä on ihmisille todella tärkeää elämässä. Kuolema muistuttaa siitä, mistä tulisi pitää huolta ja mitä tulisi vaalia. Samalla on tärkeää miettiä, miten läheisensä menettäneiden elämänlaatua voidaan parantaa menetyksen jälkeen. Millaista kohtelua ja toimijuuta esimerkiksi lapset ja nuoret toivovat?

Tutkimusaiheeni on vienyt minua moneen eri suuntaan. Olen opiskellut esimerkiksi uskontotiedettä, teologiaa, kasvatustiedettä, elämänkatsomustietoa, filosofiaa, nuorisotutkimusta, opinto-ohjausta ja psykologiaa. Oman väitöskirjan loppuunsaattaminen on tuntunut ajoittain vaikealta, koska kuolema on niin monipuolinen tutkimusaihe ja tutkimusaineisto tarjoaa paljon mielenkiintoisia analyysin kohteita. Toisaalta myös elämä on vienyt mukanaan ja tutkijana kaipaan tutkimustyön rinnalle työtä, jossa kohtaan ihmisiä ja pääsen reflektoimaan elämää ja erilaisia ilmiöitä. Tähän reflektointiin tarjoaa upean mahdollisuuden myös kuolematutkimusseuran jäsenistö ja esimerkiksi kohtaamiset kuukausiesitelmien yhteydessä Tieteidentalolla.

Anna Huhtala: Se, että olen päätynyt tutkimaan kuolemaa, on enemmin sattumien summa kuin tietoinen päätös. Eräänä päivänä satuin Juha Poterin pitämälle luennolle, jonka aiheena olivat valkoisten sankarihautajaiset keväällä 1918. Luennon jälkeen pohdin sodan toisen osapuolen käytänteitä ja tapoja ja huomasin, että tietoa oli melko vähän saatavilla. Tästä asetelmasta heräsi kiinnostus, joka lopulta jalostui graduni aiheeksi.

Väitöskirja-aihetta suunnitellessani ohjaajani rohkaisivat jatkamaan kuolemantutkimuksen parissa ja yhteisten pohdintojen ja selvitysten tuloksena oli tutkimusasetelma, jonka keskiössä ovat 1920-1930-lukujen Suomen väkivalta- ja onnettomuuskuolemien julkinen käsittely. Tutkimusprosessin aikana aiheen ajankohtaisuus ja monipuolisuus ovat entisestään konkretisoituneet.

Miellän itseni ensisijaisesti historiantutkijaksi. Tämä johtunee siitä tosiasiasta, että olen opiskellut nimenomaan historiaa, kuolemantutkijaksi kun ei valmistuta tietyltä linjalta. Kuolemantutkijaksi olen enemmän muokkautunut osittain sattumien, osittain tietoisten valintojen kautta. Kuolemantutkimuksen seuran toiminnan ja ennen kaikkea seuran kautta tutuiksi tulleet asiantuntevat tutkijakollegat ovat kuitenkin vahvistaneet myös kuolemantutkijaidentiteettiäni ja auttaneet ymmärtämään, kuinka monipuolisesta ja monitieteellisestä aiheesta on kysymys. Kuolema tarjoaa loputtoman määrän tutkimusaiheita!

Kuolema myös koskettaa meitä kaikkia elämämme aikana. Tämä tosiasia saattaa johtaa myös siihen, että joskus tutkimuskohde tuntuu raskaalta ja saattaa tulla hyvinkin lähelle omia kokemuksia. Itsellekin omien aineistojen analysointi on tuntunut ajoittain raskaalta ja gradun kohdalla aihe tuli myös uniin. Tällöinkin tutkijakollegoiden kanssa käydyt keskustelut, ajatusten purku ja ehkä joskus viljelty huumorikin auttavat siirtämään synkemmät ajatukset sivuun.

Anja Terkamo-Moisio: Olen peruskoulutukseltani sairaanhoitaja. Kliinisessä työssäni kohtasin usein kuolemaa sekä elämän loppuvaiheeseen liittyviä eettisiä kysymyksiä, hyvin erilaisissa tilanteissa. Nämä kokemukset vahvistivat jo aiemmin olemassa olevaa kiinnostustani aihealuetta kohtaan ja pystyin syventämään aihealueeseen liittyvää tietoani sekä ymmärrystäni hoitotieteen opintojeni aikana. Maisteriksi valmistuttuani oli itsestään selvää, että jatkan aiheen parissa myös jatko-opintojeni aikana sekä terveystieteiden tohtoriksi väiteltyäni. Luonnollisesti tutkimuksen tekoon liittyvä koulutus on tärkeää, mikäli ryhtyy kuolemantutkijaksi, mutta se ei ole tiukasti sidottu mihinkään yksittäiseen tieteenalaan. Koulutuksen ohella tärkeää on myös tunnistaa omat voimavarat, koska näkökulmasta ja tutkimuksesta riippuen, kuolema aiheena voi olla hyvinkin raskas ja tulla niin sanotusti iholle. Tällöin tärkeää on huolehtia työn ja vapaa-ajan välisestä tasapainosta sekä tutkijan omasta jaksamisesta.

Ilona Pajari: Olen opiskellut talous- ja sosiaalihistoriaa, sen lisäksi uskontotiedettä, sosiologiaa, sosiaalipsykologiaa ja sukupuolentutkimusta. Historiassa minua ovat aina kiinnostaneet suuret ilmiökokonaisuudet ja asioiden joskus hidaskin muuttuminen. Kuolema on siksi luonteva tutkimusaihe, joka tarjoaa loputtomasti näkökulmia menneisyyteen ja ihmisten toimintaan. Gradussani tutkin Helsingin Sanomien kuolinilmoituksia sadan vuoden ajalta. Jatko-opintoihin minulle ehdotti monikin ihminen ”jotain iloisempaa aihetta”, mutta minusta tuntui että olin vasta pääsemässä alkuun. Väitöskirjassani yhdistin uuden sotahistorian ja kuolemantutkimuksen näkökulmat, aiheena suhtautuminen kaatuneisiin ja sankarikuolemaan toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Nykyään koen olevani ennen kaikkea historiaan erikoistunut kuolemantutkija. Ehdotin dosentuurini titteliksi kuoleman historiaa mutta siitä tuli sentään sosiaalihistoria. Kuoleman historia ehkä koetaan vähän marginaaliseksi vaikkei se sitä minulle ole, aihehan on loputon.

comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Onko Suomessa joskus järjestetty ruumiinvalvojaisia?

Ilona Pajari, VTT, dosentti

Vainajan vierellä valvominen kuoleman hetkestä hautaamiseen on osa useimpien kulttuurien kuolemanrituaaleja. Suomessakin arvellaan kristinuskon vain valjastaneen vanhan tavan omaan käyttöönsä.  Reformaatio pyrki hävittämään turhina pitämiään katolisia rituaaleja, ja yhtenä näistä olivat ruumiinvalvojaiset. Vainajan vierellä valvomista ei sinänsä ole koskaan kielletty, mutta suuret monipäiväiset tilaisuudet, joissa on tarjolla ruokaa ja alkoholia haluttiin karsia pois jo 1600-luvulla. Tästä huolimatta valvojaiset säilyivät varsikin Suomen kaakkoisosissa osana tapakulttuuria 1900-luvulle saakka, vaikka kirkollinen sisältö niistä oli poistettu satoja vuosia aiemmin.

Vainajaa säilytettiin ennen hautajaisia riihessä tai muussa mahdollisimman viileässä paikassa. Hautajaisia edeltävänä iltana arkku kannettiin tupaan, tavan ollessa ja loppumassa kenties vain porstuaan. Vainajaa saattoi katsoa, jälleen tavan ollessa jo lopuillaan arkku saattoi olla valvojaisissa kiinni. Oli tapana, että useimmat vainajat haudattiin kuolemaa seuraavana sunnuntaina, joten valvojaisten ajankohdaksi tuli lauantain ja sunnuntain välinen yö.

Valvojaisten ohjelmaa kuvataan muistitiedossa yksinkertaiseksi: virsien laulamista, vainajan muistelemista, yleistä keskustelua. Kummitusjuttujakin on joskus kerrottu. Nukahtaa ei sopinut, mutta lapsille se sallittiin, ja ovelimmat etsivät mukavan ns. poskipaikan jossa hieman torkahtaa.

Tarjottiin kevyttä syötävää, pidoista ei ollut kyse, ja juotavaa. Alkoholin käyttö jäi vähitellen pois mm. raittiusliikkeen vaikutuksesta ja kahvin yleistyessä nautintoaineena. Kahvi onkin soveliaampaa valvomisen kannalta. Silti mainitaan usein, kuinka sunnuntain jumalanpalveluksessa valvojaisiin osallistuneita nukahteli kirkonpenkkiin.

Valvojaiset kuuluivat tapakulttuuriin maaseudulla huomattavasti pitempään kuin kaupungeissa. Mahdollisesti tähän on vaikuttanut se, miten pitkän matkan takaa osa hautajaisväestä saapui: jos hautajaiset olivat sunnuntaina heti aamusta, oli tarpeen tulla surutaloon jo edellisenä iltana. Valvojaiset olisivat näin olleet luonteva osa sukulaisten tapaamista. Toisaalta vielä paljon tavallisempi hautajaisiin kuuluva rituaali, joka tunnetaan kaikkialta Suomesta, on kotoa lähtö. Siihenkin kuului vainajan katsominen, kahvitus ja virsien laulamista, kenties puhe jos osaava ihminen oli paikalla. Oleellista kummassakin tavassa on, että saattoväki kokoontui yhteen ennen ruumiinsiunausta ja kulki yhdessä kirkolle.

Valvojaisten oleellinen edellytys oli se, että vainaja oli paikalla – kun kuoltiin kotona, hautajaisia edeltävän yön valvomisen vainajan vierellä perheen, lähisuvun ja naapurien kesken saattoi järjestää helposti. Vielä silloinkin, kun sairaalassa kuoleminen oli yleistymässä, vainaja voitiin noutaa kotiin pesemistä ja pukemista varten, ja valvojaisetkin järjestää. Vasta, kun vainajaa ei kotona enää nähty, katosi valvojaisiltakin keskeinen sisältö.

Valvojaisia ei tiettävästi enää järjestetä; itäisessä ja pohjoisessa Suomessa vainaja voidaan tuoda käymään kotipihassa vielä ennen hautajaisia ja lähteä sieltä yhtenä letkana hautausmaalle. Yleisesti ottaen on huomattu, miten ennen varsinaisia hautajaisia järjestettävät tilaisuudet saattoväelle tai pienemmälle ryhmälle helpottavat surun painetta ja tekevät hautajaisista läheisemmät ja tunnelmallisemmat. Kenties tapa pitäisi jossain mielessä elvyttää ja surevien kohdata toisensa jo aiemmin kuin vasta kappelin eteisaulassa.

comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen osa 1

Tieteiden yössä 10.1. keräsimme kävijöiltä kuolemaan liittyviä kysymyksiä, joihin osaan vastasimme paikan päällä ja osa saa vastauksensa näin blogissamme.

Kaarina Koski, dos., FT

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Kuoleman kohdalla on ikään kuin verho, jonka taakse emme pääse näkemään. Samalla kun maailmankaikkeuden muita suuria mysteerejä on pystytty ratkomaan tieteellisin menetelmin, kuoleman osalta jäljet päättyvät elintoimintojen loppumiseen ja vähäisiin merkkeihin tietoisuuden jatkumisesta hetken sen jälkeen. Toisten mielestä tämä merkitsee sitä, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Toisten mielestä taas on selvää, etteivät luonnontieteet tavoita tuonpuoleista, vaan tiedot sen olemassaolosta saadaan muita reittejä.

Luonnontieteellisen käsityskannan mukaan kuolemassa yksilön tietoisuus lakkaa olemasta ja jäljelle jää vain eloton ruumis. Näin ollen yksilölle itselleen ei tapahdu kuoleman jälkeen yhtään mitään, koska häntä ei ole. Ruumis kuljetetaan kylmiöön, tarvittaessa suoritetaan ruumiinavaus ja sen jälkeen järjestetään vainajan ja omaisten vakaumuksen mukainen hautausrituaali sekä tuhkaus tai hautaus.

Kysymys kuolemanjälkeisestä ei rajoitu neuvotteluun fyysisestä ja henkisestä todellisuudesta, vaan asia on myös yhteiskunnallinen ja sävyttää suhdettamme edesmenneisiin ja heidän muistoonsa. Kuolleen läheisille kuolemanjälkeinen aika on sopeutumisjakso, jossa opetellaan elämään ilman edesmennyttä henkilöä tai rakennetaan hänestä pysyvä muisto, joka kulkee elämässä mukana ja tukee yhteisiä arvoja. Suomalaisten yleisimmin tunnustama kuolemanjälkeinen elämä onkin elämistä muistona omaisten mielissä. Sellaisena elämä jatkuu yleensä paranneltuna versiona siitä, millainen vainaja todellisuudessa oli. Omaisten sopeutumista yleensä auttaa mahdollisuus kuvitella edesmennyt läheinen jonkinlaiseen pysyvään tilaan, vaikka sitten pilven päälle. Nämä kuvitelmat eivät aina vastaa sitä, mitä omainen pitää todellisuudessa mahdollisena, mutta ne ovat henkilökohtaisesti tärkeitä.

Yksilön elämän todellista jatkumista kuoleman jälkeen toisessa muodossa tai ulottuvuudessa pidetään mahdollisena useissa uskontoperinteissä. Näiden lisäksi uskoa jatkuvuuden mahdollisuuteen ilmentävät yksilölliset kuolemanrajakokemusten ja vainajien vierailujen kuvaukset. Vuosina 1980–83 tehdyssä Eurooppalaisessa arvokyselyssä 14 % suomalaisista (14 % ruotsalaisista, 10 % norjalaisista, ja peräti 41 % islantilaisista) ilmoitti kokeneensa todellisen yhteyden jonkun kanssa, joka on kuollut. Prosenttimäärää vähentää se, että osa kokijoista tulkitsee tapahtuneen oman mielensä tuotteeksi, ei todellisiksi vainajan kohtaamisiksi.

Suomessa hengellisten selitysmallien auktoriteetti on ollut satojen vuosien ajan luterilainen kirkko, joskaan luterilaista näkemystä kuolemanjälkeisestä elämästä ei voi pitää Suomessa vallitsevana enää nykyään. Yksi luterilaisen opin mukainen uskomus on, että kuolleet odottavat unenkaltaisessa tilassa tuomiopäivää, jolloin heidät herätetään ja jaotellaan ikuiseen elämään ja kadotukseen. Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2011 tekemän kyselyn mukaan tätä näkemystä kannatti 12 % vastanneista. Suomalaiset turvautuvat kuolemamielikuvissaan usein populaariin kristillisyyteen, joka sivuuttaa teologiset opit. Tuomiopäivään saakka jatkuvan unen sijaan kristitty voi mieltää kuoleman siirtymäksi rakkaiden sukulaisten joukkoon taivaaseen ja vaalia ajatusta vainajasta enkelinkaltaisena auttajana. Taivasta on tulkittu monella tavalla kristinuskon historiassa, ja suomalaisissakin kuolemakäsityksissä näkyy nykyään ns. swedenborgilainen taivaskäsitys, jossa kuolemanjälkeinen elämä muotoutuu yksilöllisesti ja taivas on jokaiselle omanlaisensa.

Kristillisten ikuisen elämän mielikuvien lisäksi kuolemanjälkeinen elämä voidaan mieltää muillakin tavoin. Suuressa eurooppalaisessa arvokyselyssä vuosina 1999–2000 (European Human Values Survey) suomalaisista 57 % ilmaisi uskovansa kuolemanjälkeiseen elämään jossakin muodossa. Heistä hiukan alle kolmasosa eli 18 % koko joukosta ilmaisi uskovansa uudelleensyntymään. Sen kannatus perustuu Suomessa sekä suoraan itämaisiin uskontoihin että niistä vaikutteita saaneisiin esoteerisiin suuntauksiin kuten teosofiaan ja antroposofiaan.

Kuolemanjälkeiseen aikaan liittyy myös mielikuvia, jotka eivät ota kantaa lopulliseen kohtaloon tai olotilaan. Monet ajattelevat vainajien viipyilevän omaistensa lähettyvillä joitakin aikoja ennen siirtymistään tuonpuoleisessa eteenpäin. Eri yhteyksissä tulee esiin myös ajatus siitä, että osa vainajista ei ymmärrä kuolleensa eikä tiedä, mihin pitäisi lähteä.

Läheskään kaikki kuolemanjälkeiset mielikuvat eivät ole ontologisia väitteitä vaan niiden yleisyys perustuu myös niiden heijastamiin tunteisiin ja arvoihin. Mielikuvat eksyksissä olevista vainajista ilmaisevat nykyaikana vallitsevaa hämmennystä ja epävarmuutta kuoleman äärellä: edes kuolleet itse eivät tiedä, mitä heille on tapahtunut. Viimeisimpien suomalaisten gallup-kyselyiden mukaan niiden osuus, jotka eivät osaa muodostaa mielipidettä kuolemanjälkeisestä, on nopeasti kasvanut yli neljäsosaan. Yhtenä syynä voi pitää sitä, ettei kuolemasta puhuta eikä etenkään omaa kuolemaa ajatella. Helpointa mielipiteen muotoilu on niille, joilla on vahva luonnontieteellinen tai uskonnollinen vakaumus tai joilla on kokemuksia kuoleman rajalla käymisestä tai vainajien vierailuista.