comment 0

Esitelmäkutsu – call for papers: Kuolema taiteissa ja kulttuurissa – SKTS:n tieteellinen seminaari 23.5.2019

Esitelmäkutsu – call for papers

Kuolema taiteissa ja kulttuurissa – SKTS:n tieteellinen seminaari 23.5.2019

Kuolema voi olla harvinainen vieras arjessamme, mutta taiteessa ja populaarikulttuurissa se on yleinen ja merkittävä aihe. Kuolemaa käsitellään lukuisista näkökulmista ja eri keinoin. Kulttuurisen ja taiteellisen ilmaisun lajit sana- ja kuvataiteen eri muodoista musiikkiin, teatteriin, tanssiin ja elokuvaan esittävät kuolemaan päättyviä ihmiskohtaloita, fiktiivisiä ja uskonnollisia tuonpuoleisen kuvia sekä omaan tai läheisen kuolemaan liittyviä inhimillisiä reaktioita. Kuolema voi esiintyä juonenkäänteenä ja sivuosassa tai olla koko teoksen ydin ja lähtökohta. Taiteen keinoin voidaan ilmaista lähelle tulleen kuoleman herättämiä tunteita tavalla, johon arkipuhe ei pysty, ja esittää lohdullisia mielikuvia. Kuolema voidaan esittää seesteisenä tai tyylilajista riippuen arkisena, pelottavana, mystisenä tai jopa koomisena. Esitystapa voi tuoda kuoleman käsittämisen lähemmäksi tai päinvastoin pitää sitä turvallisen välimatkan päässä.

Viulunsoittajakuolema
Kysymme, miten kuolemaa käsitellään taiteissa ja muussa kulttuurisissa ilmaisuissa. Millaisia mielikuvia kuolemisesta, tuonpuoleisesta ja menetyksestä erilaiset genret ilmaisevat? Onko kuolemassa tabuja, joita ei voi käsitellä taiteen tai populaarikulttuurin keinoin? Entä miten taide tai populaarikulttuuri vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme kuolemasta ja kuolemisesta? Ottaako fiktio uskonnon rooleja kuoleman mielikuvien tarjoajana? Ovatko taiteen tarjoamat kuoleman kuvastot muuttuneet vuosien saatossa?

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry. järjestää 23.5.2019 ”Kuolema taiteissa ja kulttuurissa” -seminaarin Tieteiden talolla Helsingissä (Kirkkokatu 6). Seminaariin esitelmiä pitämään ovat tervetulleita eri alojen tutkijat ja opiskelijat, joiden kiinnostuksen kohteena on kuoleman kulttuurinen esittäminen. Pyydämme lähettämään arvioitavaksi esitelmän abstraktin viimeistään 28.2.2019 (kaakos(at)utu.fi). Tieto abstraktien hyväksymisestä lähetetään 15.3. Abstraktin sopiva pituus on 300 sanaa. Liitä mukaan esitelmän otsikko ja yhteystietosi!

Seminaarin osallistumismaksu on 25 euroa, joka kattaa ateriat päivän aikana.

 

Mainokset
comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen osa 2

Ilona Pajari

Kuolema on hengellisen asian lisäksi myös hyvin konkreettinen tapahtuma, joka koskee monia eri ammattiryhmiä. Olen koonnut tähän joitakin ohjeita, joihin on hyvä tutustua vaikka kuolema, oma tai toisen, ei tuntuisi olevan lähellä. On hyvä tietää, mitä pitää itse tehdä ja mitä muut tekevät, jotta surussakin jaksaa ymmärtää asioita jotka eivät kuulu omaan arkeen.

Vainajan ruumiin kohtalosta on Studio55 tehnyt muutama vuosi sitten asiallisen jutun, josta käy ilmi monta perusasiaa.

https://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/viimeisesta-sydamen-lyonnista-hautaan-mita-tapahtuu-kuoleman-jalkeen/133988

Terveyskylä.fi on julkaissut ohjeen omaisten kuolemanjälkeisistä toimista. Kuolemaan liittyy paljon paperityötä, josta osan voi antaa halutessaan hautaustoimiston hoidettavaksi, mutta on myös henkilökohtaisia, varsinkin rahaan liittyviä asioita joihin on syytä olla itse valmistautunut.

https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/palliatiivinen-hoito/saattohoidossa/kuoleman-j%C3%A4lkeen-huomioitavaa

Suomessa siunataan edelleen suurin osa vainajista hautaan uskonnollisin menoin. Luterilainen kirkko kertoo hautajaisrituaaleistaan näin.

https://evl.fi/perhejuhlat/hautajaiset/hautaan-siunaaminen

Ortodoksisen kirkon hautajaisrituaaleista.

https://ort.fi/tutustu-ortodoksiseen-kirkkoon/kuolema-ja-hautaan-siunaaminen

Uskonnottomissa hautajaisissa ei ole säädettyjä rituaaleja, mutta monet haluavat jonkinlaisen ohjelmarungon tueksi.

http://pro-seremoniat.fi/hautajaiset/

Hautaustoimilaki säätelee hautaamista Suomessa. Suomalainen lainsäädäntö on osin tiukempaa kuin monissa maissa Pohjoismaiden ulkopuolella. Esimerkiksi tuhkaa ei lain mukaan saa jakaa, vaan se on sijoitettava yhteen paikkaan.

https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030457

 

comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Millainen koulutus pitää olla, jos tahtoo kuolemantutkijaksi?

Suomessa kuolemantutkimus ei ole itsenäinen oppiala, vaan sen edustajat ovat useiden eri alojen asiantuntijoita ja ammattilaisia, joiden työhön ja tutkimusaiheisiin kuolema ja sitä sivuavat ilmiöt kuuluvat olennaisesti. Monille kuolemantutkimus on vain yksi työn osa-alue muiden joukossa.

Kaarina Koski: ”Olen koulutukseltani folkloristi. Kuoleman pariin päädyin ensin sattumalta, ja sitten yksi asia johti toiseen kunnes oli tunnustettava: olen kuolemantutkija. Tutkimusaiheekseni valikoitui jo varhain uskomusolentoja koskeva perinne, ja päädyin tarkastelemaan tarinoita hautausmailla ja vainajien ympärillä kohdatuista olennoista. Niiden taustaksi luin kaiken, mitä löysin suomalaisesta vainajaperinteestä. Työ laajeni sittemmin väitöskirjaksi otsikolla Kuoleman voimat. Välissä olin saanut tutkimusapulaisen pestin itkuvirsiä käsitelleestä projektista, jonka myötä olin perehtynyt myös kuoleman ritualisointiin ja surun käsittelyyn. Tässä vaiheessa olin jo melko syvällä, ja väitöksen jälkeen siirryin kovempiin aiheisiin. Selvitin suomalaisten vainajauskomusten ja kirkollisten käytäntöjen välisiä suhteita ja lopulta olen tilanteessa, jossa tutkimuskohteena ovat nykyajan suomalaisten kuolemaan ja vainajiin liittyvät mielikuvat. Kuolema-aiheiden lisäksi olen tutkinut pitkin matkaa myös tarinaperinnettä ja uskomusolentoja, kummia kokemuksia ja niiden tulkintoja sekä nykykulttuurin ilmiöitä. Määrittelen itseni uskomusperinteeseen ja kuolemakulttuureihin erikoistuneeksi folkloristiksi.

Karoliina Käpylehto: Päädyin tutkimaan kuolemaa lapsuuden lukuharrastuksen kautta. Luin lapsena paljon vampyyrikirjoja, ja näihin lukukokemuksiin liittyi paljon ratki riemukkaita muistoja. Olin graduaihetta valitessani hieman leipääntynyt opiskeluun ja halusin tehdä graduni kepeästä aiheesta, joten lähdin luontevasti tutkimaan lasten vampyyrikirjallisuutta. Huomasin gradua tehdessäni, että lasten ja nuorten kuolemakäsityksistä tehty suomalainen tutkimus painottuu 1980-luvulle. Uteliaisuuteni voitti ja lähdin tutkimaan aihetta tarkemmin väitöskirjatutkimuksessani.

Minulle kuoleman tutkiminen on elämän tutkimista. Käsitykset kuolemasta ja niihin liittyvät pelot paljastavat, mikä on ihmisille todella tärkeää elämässä. Kuolema muistuttaa siitä, mistä tulisi pitää huolta ja mitä tulisi vaalia. Samalla on tärkeää miettiä, miten läheisensä menettäneiden elämänlaatua voidaan parantaa menetyksen jälkeen. Millaista kohtelua ja toimijuuta esimerkiksi lapset ja nuoret toivovat?

Tutkimusaiheeni on vienyt minua moneen eri suuntaan. Olen opiskellut esimerkiksi uskontotiedettä, teologiaa, kasvatustiedettä, elämänkatsomustietoa, filosofiaa, nuorisotutkimusta, opinto-ohjausta ja psykologiaa. Oman väitöskirjan loppuunsaattaminen on tuntunut ajoittain vaikealta, koska kuolema on niin monipuolinen tutkimusaihe ja tutkimusaineisto tarjoaa paljon mielenkiintoisia analyysin kohteita. Toisaalta myös elämä on vienyt mukanaan ja tutkijana kaipaan tutkimustyön rinnalle työtä, jossa kohtaan ihmisiä ja pääsen reflektoimaan elämää ja erilaisia ilmiöitä. Tähän reflektointiin tarjoaa upean mahdollisuuden myös kuolematutkimusseuran jäsenistö ja esimerkiksi kohtaamiset kuukausiesitelmien yhteydessä Tieteidentalolla.

Anna Huhtala: Se, että olen päätynyt tutkimaan kuolemaa, on enemmin sattumien summa kuin tietoinen päätös. Eräänä päivänä satuin Juha Poterin pitämälle luennolle, jonka aiheena olivat valkoisten sankarihautajaiset keväällä 1918. Luennon jälkeen pohdin sodan toisen osapuolen käytänteitä ja tapoja ja huomasin, että tietoa oli melko vähän saatavilla. Tästä asetelmasta heräsi kiinnostus, joka lopulta jalostui graduni aiheeksi.

Väitöskirja-aihetta suunnitellessani ohjaajani rohkaisivat jatkamaan kuolemantutkimuksen parissa ja yhteisten pohdintojen ja selvitysten tuloksena oli tutkimusasetelma, jonka keskiössä ovat 1920-1930-lukujen Suomen väkivalta- ja onnettomuuskuolemien julkinen käsittely. Tutkimusprosessin aikana aiheen ajankohtaisuus ja monipuolisuus ovat entisestään konkretisoituneet.

Miellän itseni ensisijaisesti historiantutkijaksi. Tämä johtunee siitä tosiasiasta, että olen opiskellut nimenomaan historiaa, kuolemantutkijaksi kun ei valmistuta tietyltä linjalta. Kuolemantutkijaksi olen enemmän muokkautunut osittain sattumien, osittain tietoisten valintojen kautta. Kuolemantutkimuksen seuran toiminnan ja ennen kaikkea seuran kautta tutuiksi tulleet asiantuntevat tutkijakollegat ovat kuitenkin vahvistaneet myös kuolemantutkijaidentiteettiäni ja auttaneet ymmärtämään, kuinka monipuolisesta ja monitieteellisestä aiheesta on kysymys. Kuolema tarjoaa loputtoman määrän tutkimusaiheita!

Kuolema myös koskettaa meitä kaikkia elämämme aikana. Tämä tosiasia saattaa johtaa myös siihen, että joskus tutkimuskohde tuntuu raskaalta ja saattaa tulla hyvinkin lähelle omia kokemuksia. Itsellekin omien aineistojen analysointi on tuntunut ajoittain raskaalta ja gradun kohdalla aihe tuli myös uniin. Tällöinkin tutkijakollegoiden kanssa käydyt keskustelut, ajatusten purku ja ehkä joskus viljelty huumorikin auttavat siirtämään synkemmät ajatukset sivuun.

Anja Terkamo-Moisio: Olen peruskoulutukseltani sairaanhoitaja. Kliinisessä työssäni kohtasin usein kuolemaa sekä elämän loppuvaiheeseen liittyviä eettisiä kysymyksiä, hyvin erilaisissa tilanteissa. Nämä kokemukset vahvistivat jo aiemmin olemassa olevaa kiinnostustani aihealuetta kohtaan ja pystyin syventämään aihealueeseen liittyvää tietoani sekä ymmärrystäni hoitotieteen opintojeni aikana. Maisteriksi valmistuttuani oli itsestään selvää, että jatkan aiheen parissa myös jatko-opintojeni aikana sekä terveystieteiden tohtoriksi väiteltyäni. Luonnollisesti tutkimuksen tekoon liittyvä koulutus on tärkeää, mikäli ryhtyy kuolemantutkijaksi, mutta se ei ole tiukasti sidottu mihinkään yksittäiseen tieteenalaan. Koulutuksen ohella tärkeää on myös tunnistaa omat voimavarat, koska näkökulmasta ja tutkimuksesta riippuen, kuolema aiheena voi olla hyvinkin raskas ja tulla niin sanotusti iholle. Tällöin tärkeää on huolehtia työn ja vapaa-ajan välisestä tasapainosta sekä tutkijan omasta jaksamisesta.

Ilona Pajari: Olen opiskellut talous- ja sosiaalihistoriaa, sen lisäksi uskontotiedettä, sosiologiaa, sosiaalipsykologiaa ja sukupuolentutkimusta. Historiassa minua ovat aina kiinnostaneet suuret ilmiökokonaisuudet ja asioiden joskus hidaskin muuttuminen. Kuolema on siksi luonteva tutkimusaihe, joka tarjoaa loputtomasti näkökulmia menneisyyteen ja ihmisten toimintaan. Gradussani tutkin Helsingin Sanomien kuolinilmoituksia sadan vuoden ajalta. Jatko-opintoihin minulle ehdotti monikin ihminen ”jotain iloisempaa aihetta”, mutta minusta tuntui että olin vasta pääsemässä alkuun. Väitöskirjassani yhdistin uuden sotahistorian ja kuolemantutkimuksen näkökulmat, aiheena suhtautuminen kaatuneisiin ja sankarikuolemaan toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Nykyään koen olevani ennen kaikkea historiaan erikoistunut kuolemantutkija. Ehdotin dosentuurini titteliksi kuoleman historiaa mutta siitä tuli sentään sosiaalihistoria. Kuoleman historia ehkä koetaan vähän marginaaliseksi vaikkei se sitä minulle ole, aihehan on loputon.

comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Onko Suomessa joskus järjestetty ruumiinvalvojaisia?

Ilona Pajari, VTT, dosentti

Vainajan vierellä valvominen kuoleman hetkestä hautaamiseen on osa useimpien kulttuurien kuolemanrituaaleja. Suomessakin arvellaan kristinuskon vain valjastaneen vanhan tavan omaan käyttöönsä.  Reformaatio pyrki hävittämään turhina pitämiään katolisia rituaaleja, ja yhtenä näistä olivat ruumiinvalvojaiset. Vainajan vierellä valvomista ei sinänsä ole koskaan kielletty, mutta suuret monipäiväiset tilaisuudet, joissa on tarjolla ruokaa ja alkoholia haluttiin karsia pois jo 1600-luvulla. Tästä huolimatta valvojaiset säilyivät varsikin Suomen kaakkoisosissa osana tapakulttuuria 1900-luvulle saakka, vaikka kirkollinen sisältö niistä oli poistettu satoja vuosia aiemmin.

Vainajaa säilytettiin ennen hautajaisia riihessä tai muussa mahdollisimman viileässä paikassa. Hautajaisia edeltävänä iltana arkku kannettiin tupaan, tavan ollessa ja loppumassa kenties vain porstuaan. Vainajaa saattoi katsoa, jälleen tavan ollessa jo lopuillaan arkku saattoi olla valvojaisissa kiinni. Oli tapana, että useimmat vainajat haudattiin kuolemaa seuraavana sunnuntaina, joten valvojaisten ajankohdaksi tuli lauantain ja sunnuntain välinen yö.

Valvojaisten ohjelmaa kuvataan muistitiedossa yksinkertaiseksi: virsien laulamista, vainajan muistelemista, yleistä keskustelua. Kummitusjuttujakin on joskus kerrottu. Nukahtaa ei sopinut, mutta lapsille se sallittiin, ja ovelimmat etsivät mukavan ns. poskipaikan jossa hieman torkahtaa.

Tarjottiin kevyttä syötävää, pidoista ei ollut kyse, ja juotavaa. Alkoholin käyttö jäi vähitellen pois mm. raittiusliikkeen vaikutuksesta ja kahvin yleistyessä nautintoaineena. Kahvi onkin soveliaampaa valvomisen kannalta. Silti mainitaan usein, kuinka sunnuntain jumalanpalveluksessa valvojaisiin osallistuneita nukahteli kirkonpenkkiin.

Valvojaiset kuuluivat tapakulttuuriin maaseudulla huomattavasti pitempään kuin kaupungeissa. Mahdollisesti tähän on vaikuttanut se, miten pitkän matkan takaa osa hautajaisväestä saapui: jos hautajaiset olivat sunnuntaina heti aamusta, oli tarpeen tulla surutaloon jo edellisenä iltana. Valvojaiset olisivat näin olleet luonteva osa sukulaisten tapaamista. Toisaalta vielä paljon tavallisempi hautajaisiin kuuluva rituaali, joka tunnetaan kaikkialta Suomesta, on kotoa lähtö. Siihenkin kuului vainajan katsominen, kahvitus ja virsien laulamista, kenties puhe jos osaava ihminen oli paikalla. Oleellista kummassakin tavassa on, että saattoväki kokoontui yhteen ennen ruumiinsiunausta ja kulki yhdessä kirkolle.

Valvojaisten oleellinen edellytys oli se, että vainaja oli paikalla – kun kuoltiin kotona, hautajaisia edeltävän yön valvomisen vainajan vierellä perheen, lähisuvun ja naapurien kesken saattoi järjestää helposti. Vielä silloinkin, kun sairaalassa kuoleminen oli yleistymässä, vainaja voitiin noutaa kotiin pesemistä ja pukemista varten, ja valvojaisetkin järjestää. Vasta, kun vainajaa ei kotona enää nähty, katosi valvojaisiltakin keskeinen sisältö.

Valvojaisia ei tiettävästi enää järjestetä; itäisessä ja pohjoisessa Suomessa vainaja voidaan tuoda käymään kotipihassa vielä ennen hautajaisia ja lähteä sieltä yhtenä letkana hautausmaalle. Yleisesti ottaen on huomattu, miten ennen varsinaisia hautajaisia järjestettävät tilaisuudet saattoväelle tai pienemmälle ryhmälle helpottavat surun painetta ja tekevät hautajaisista läheisemmät ja tunnelmallisemmat. Kenties tapa pitäisi jossain mielessä elvyttää ja surevien kohdata toisensa jo aiemmin kuin vasta kappelin eteisaulassa.

comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen osa 1

Tieteiden yössä 10.1. keräsimme kävijöiltä kuolemaan liittyviä kysymyksiä, joihin osaan vastasimme paikan päällä ja osa saa vastauksensa näin blogissamme.

Kaarina Koski, dos., FT

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Kuoleman kohdalla on ikään kuin verho, jonka taakse emme pääse näkemään. Samalla kun maailmankaikkeuden muita suuria mysteerejä on pystytty ratkomaan tieteellisin menetelmin, kuoleman osalta jäljet päättyvät elintoimintojen loppumiseen ja vähäisiin merkkeihin tietoisuuden jatkumisesta hetken sen jälkeen. Toisten mielestä tämä merkitsee sitä, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Toisten mielestä taas on selvää, etteivät luonnontieteet tavoita tuonpuoleista, vaan tiedot sen olemassaolosta saadaan muita reittejä.

Luonnontieteellisen käsityskannan mukaan kuolemassa yksilön tietoisuus lakkaa olemasta ja jäljelle jää vain eloton ruumis. Näin ollen yksilölle itselleen ei tapahdu kuoleman jälkeen yhtään mitään, koska häntä ei ole. Ruumis kuljetetaan kylmiöön, tarvittaessa suoritetaan ruumiinavaus ja sen jälkeen järjestetään vainajan ja omaisten vakaumuksen mukainen hautausrituaali sekä tuhkaus tai hautaus.

Kysymys kuolemanjälkeisestä ei rajoitu neuvotteluun fyysisestä ja henkisestä todellisuudesta, vaan asia on myös yhteiskunnallinen ja sävyttää suhdettamme edesmenneisiin ja heidän muistoonsa. Kuolleen läheisille kuolemanjälkeinen aika on sopeutumisjakso, jossa opetellaan elämään ilman edesmennyttä henkilöä tai rakennetaan hänestä pysyvä muisto, joka kulkee elämässä mukana ja tukee yhteisiä arvoja. Suomalaisten yleisimmin tunnustama kuolemanjälkeinen elämä onkin elämistä muistona omaisten mielissä. Sellaisena elämä jatkuu yleensä paranneltuna versiona siitä, millainen vainaja todellisuudessa oli. Omaisten sopeutumista yleensä auttaa mahdollisuus kuvitella edesmennyt läheinen jonkinlaiseen pysyvään tilaan, vaikka sitten pilven päälle. Nämä kuvitelmat eivät aina vastaa sitä, mitä omainen pitää todellisuudessa mahdollisena, mutta ne ovat henkilökohtaisesti tärkeitä.

Yksilön elämän todellista jatkumista kuoleman jälkeen toisessa muodossa tai ulottuvuudessa pidetään mahdollisena useissa uskontoperinteissä. Näiden lisäksi uskoa jatkuvuuden mahdollisuuteen ilmentävät yksilölliset kuolemanrajakokemusten ja vainajien vierailujen kuvaukset. Vuosina 1980–83 tehdyssä Eurooppalaisessa arvokyselyssä 14 % suomalaisista (14 % ruotsalaisista, 10 % norjalaisista, ja peräti 41 % islantilaisista) ilmoitti kokeneensa todellisen yhteyden jonkun kanssa, joka on kuollut. Prosenttimäärää vähentää se, että osa kokijoista tulkitsee tapahtuneen oman mielensä tuotteeksi, ei todellisiksi vainajan kohtaamisiksi.

Suomessa hengellisten selitysmallien auktoriteetti on ollut satojen vuosien ajan luterilainen kirkko, joskaan luterilaista näkemystä kuolemanjälkeisestä elämästä ei voi pitää Suomessa vallitsevana enää nykyään. Yksi luterilaisen opin mukainen uskomus on, että kuolleet odottavat unenkaltaisessa tilassa tuomiopäivää, jolloin heidät herätetään ja jaotellaan ikuiseen elämään ja kadotukseen. Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2011 tekemän kyselyn mukaan tätä näkemystä kannatti 12 % vastanneista. Suomalaiset turvautuvat kuolemamielikuvissaan usein populaariin kristillisyyteen, joka sivuuttaa teologiset opit. Tuomiopäivään saakka jatkuvan unen sijaan kristitty voi mieltää kuoleman siirtymäksi rakkaiden sukulaisten joukkoon taivaaseen ja vaalia ajatusta vainajasta enkelinkaltaisena auttajana. Taivasta on tulkittu monella tavalla kristinuskon historiassa, ja suomalaisissakin kuolemakäsityksissä näkyy nykyään ns. swedenborgilainen taivaskäsitys, jossa kuolemanjälkeinen elämä muotoutuu yksilöllisesti ja taivas on jokaiselle omanlaisensa.

Kristillisten ikuisen elämän mielikuvien lisäksi kuolemanjälkeinen elämä voidaan mieltää muillakin tavoin. Suuressa eurooppalaisessa arvokyselyssä vuosina 1999–2000 (European Human Values Survey) suomalaisista 57 % ilmaisi uskovansa kuolemanjälkeiseen elämään jossakin muodossa. Heistä hiukan alle kolmasosa eli 18 % koko joukosta ilmaisi uskovansa uudelleensyntymään. Sen kannatus perustuu Suomessa sekä suoraan itämaisiin uskontoihin että niistä vaikutteita saaneisiin esoteerisiin suuntauksiin kuten teosofiaan ja antroposofiaan.

Kuolemanjälkeiseen aikaan liittyy myös mielikuvia, jotka eivät ota kantaa lopulliseen kohtaloon tai olotilaan. Monet ajattelevat vainajien viipyilevän omaistensa lähettyvillä joitakin aikoja ennen siirtymistään tuonpuoleisessa eteenpäin. Eri yhteyksissä tulee esiin myös ajatus siitä, että osa vainajista ei ymmärrä kuolleensa eikä tiedä, mihin pitäisi lähteä.

Läheskään kaikki kuolemanjälkeiset mielikuvat eivät ole ontologisia väitteitä vaan niiden yleisyys perustuu myös niiden heijastamiin tunteisiin ja arvoihin. Mielikuvat eksyksissä olevista vainajista ilmaisevat nykyaikana vallitsevaa hämmennystä ja epävarmuutta kuoleman äärellä: edes kuolleet itse eivät tiedä, mitä heille on tapahtunut. Viimeisimpien suomalaisten gallup-kyselyiden mukaan niiden osuus, jotka eivät osaa muodostaa mielipidettä kuolemanjälkeisestä, on nopeasti kasvanut yli neljäsosaan. Yhtenä syynä voi pitää sitä, ettei kuolemasta puhuta eikä etenkään omaa kuolemaa ajatella. Helpointa mielipiteen muotoilu on niille, joilla on vahva luonnontieteellinen tai uskonnollinen vakaumus tai joilla on kokemuksia kuoleman rajalla käymisestä tai vainajien vierailuista.

 

 

 

 

 

comment 0

SKTS:n kuukausiesitelmät keväällä 2019

SKTS:n kuukausiesitelmät kevät 2019

Kaikki esitelmät pidetään Tieteiden talolla Helsingissä, Kirkkokatu 6, salissa 309 joka kuukauden kolmantena maanantaina klo 18.

21.1. FT Mikko Kallionsivu: Luontokirjailija ja -aktivisti Edward Abbeyn anarkistinen kuolema

18.2. FM Antti Harmainen: Varmaa tietoa tuonpuoleisesta – spiritualismi ja teosofia surutyön välineinä 1800-luvun lopulla

18.3. Sosiaalipsykologi, työnohjaaja Kati Kärkkäinen: ”Miten ja minkä verran läheisen menetystä on olennaista käsitellä?”

15.4. FM Anna Huhtala: ”Koko maalla on kansallissuru” – onnettomuuskuolemien julkinen käsittely 1920-1930-lukujen Suomessa

Toukokuussa tieteellinen seminaari, josta tiedotetaan erikseen piakkoin.

comment 0

Epäkuolleet-seminaari Tieteiden talolla 29.10.2018.

Lokakuun lopulla pidettiin Tieteiden talolla jo perinteeksi muodostunut Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran syysseminaari otsikolla Epäkuolleet. Tuttuun tapaan iltapäivä sisälsi eri tieteenalojen tutkijoiden näkökulmia ilmiöön. Omasta tutkimuksestaan kertomassa olivat Turun yliopistosta, kulttuurihistorian oppiaineesta FT Kirsi Kanerva, Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kulttuurin tutkimuksesta FT Kaarina Koski sekä Turun yliopistossa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa väitöskirjaa työstävä FM Heikki Rosenholm. Kanervan esitelmä keskittyi 1100-1400-lukujen islantilaisen, viikinkiaikaa käsittelevän saagakirjallisuuden kuvauksiin rauhattomista vainajista. Koski puhui omassa esitelmässään esiteollisen Suomen vainajaolentoja käsittelevästä uskomusperinteestä. Rosenholmin vuorolla keskiössä olivat 1900-luvun puolivälin jälkeinen moderni zombihahmo ja kuoleman representaatiot populaarikulttuurissa.

Ihan aluksi on syytä selventää epäkuolleet-käsitettä. Otsikko on sikäli harhaanjohtava – tai ehkä ennemminkin omaa aikaamme heijastava – ettei islantilaisissa saagoissa tai suomalaisessa uskomusperinteessä käsitelty epäkuolleita vaan ”ihan täysin kuolleita”. Kuolleet olivat siis fyysisiä kuolleita ruumiita, vaikka palasivatkin elävien maailmaan. Nykypäivänä tutumpi lienee populaarikulttuurissakin suosittu zombiolento, joka on jollain tavalla kuolleen ja elävän välimuoto, eläväkuollut eli epäkuollut.

Yksi mahdollinen selitys käsitteen muutokselle voisi Kosken mukaan olla se, että esimerkiksi esiteollisen ajan suomessa vainaja oli tuttu asia. Ihmiset kuolivat kotona, jossa ruumis myös valmisteltiin hautausta varten. Ruumiin tuttuus on siten inspiroinut myös puhumaan vainajista. Toinen selitys voisi olla kristinuskon seurauksena muuttunut ajatus sielun ja ruumiin yhteydestä. Kristinuskon opin mukaisesti fyysinen ruumis on maallinen tomumaja, mutta sielu on kuolematon. Kansanperinteessä näkemys ei mennyt heti läpi: miten ”tyhjä” ruumis ilman sielua voisi muka liikkua elävien maailmassa? Kansaomainen sielukäsitys olikin paljon moninaisempi. Sieluja oli vähintään kaksi, mutta monissa perinteissä enemmänkin: henkisielu (persoona ja tajunta) ja ruumissielu (hengitys ja elintoiminnot). Koski keskittyikin omassa esitelmässään kummittelun ruumiillisuuteen ja avasi näin mielenkiintoisesti vainajaolentojen olomuotoon ja kummitteluun liittyvien käsitysten muutosta. Nykyään vainajaolennot mielletään pelkiksi hengiksi tai oman mielikuvituksen tuotteeksi, toisin kuin esiteollisen ajan Suomen uskomustarinoissa, joissa kummitteluun liittyi myös vainajaolentojen ruumiillisuus. Toisin sanoen kummitella jaksoi vain, jos ruumiissa oli vielä voimia jäljellä.

Kaikki esitelmät tarjosivat jo pelkästään ajallisesti hyvin erilaisen näkökulman ihmisten muuttuneeseen käsitykseen haudan takaa saapuneiden olentojen luonteesta ja tarkoitusperistä. Pyrin nyt tässä tekstissä kokoamaan muutamia mielenkiintoisia huomioita ja ajatuksia ikään kuin selviytymispaketin omaisesti. Siis miten kohdata tai ehkä vielä mieluummin välttää kohtaamasta elävää kuollutta? Tekstin päätavoite on pyrkiä osoittamaan, kuinka monipuolisille ilmiöille, tunteille ja kokemuksille tarinat epäkuolleista ovat tarjonneet käsittelytavan.

Milloin epäkuolleet liikkuvat?
Niin Kanervan kuin Kosken esityksessä todettiin, että islantilaisissa saagoissa ja suomalaisissa uskomuskertomuksissa riski vainajaolentojen kohtaamiselle oli korkeampi tiettyinä vuoden- ja vuorokauden aikoina. Erityisesti talvi ja joulun tienoo olivat vainajaolentojen aktivoitumisen aikaa samoin kuin yö. Lisäksi kirkko ja hautausmaa olivat vainajaolennoille kuuluvia paikkoja ja elävältä olikin suoranaista typeryyttä vierailla niissä yöaikaan.

Miksi epäkuolleet palaavat elävien maailmaan?
Vainajien ei kuulunut liikuskella. Kummittelu oli siis poikkeuksellista ja sille, että vainaja halusi palata, täytyi olla jokin merkittävä syy. Paluu tapahtui omasta tahdosta eikä ollut rangaistus. Paluun syynä saattoi olla esimerkiksi vainajan itse tekemä tai häntä kohtaan tehty vääryys. Vainajasta oli myös pysyttävä erossa, sillä häiritty vainaja saattoi herätä kostamaan. Islantilaisten saagoissa paluulle alttiita ovat vahvatahtoiset, pahaluontoiset ja esimerkiksi vihaisena kuolleet, kun taas heikot kuten orjat lapset tai suuri osa naisista eivät tyypillisesti palaa elävien maailmaan. Kosken mukaan suomalaisessa uskomusperinteessä lapsivainajat taas kuuluivat heihin, joilla oli kohonnut riski palata kummittelemaan.
Zombihahmojen kohdalla tilanne on hieman eri. Zombin juuret ovat Karibian saarilla haitilaisessa voodoossa. Perinteisesti zombit olikin tarkoitettu isäntiensä työvoimaksi maataloustöihin tai esimerkiksi kostotoimenpiteitä suorittamaan. Vuonna 1968 ilmestyneen Night of the Living Dead –elokuvan jälkeen länsimaisessa populaarikulttuurissa yleistyi moderni zombihahmo. Kuka tahansa saatettiin zombifioida, eikä käytössä enää ollut voodoo vaan zombiksi muuttui jäätyään itse sellaisen uhriksi.

Voiko epäkuolleella olla hyviä tarkoitusperiä?
Alun perin zombin tarkoitusperät oli sidottu isäntien käskyihin ja hyvyys ja pahuus ei siis ollut zombista itsestään kiinni. Moderni zombi taas oli automaattisesti elokuvan pahis, joka oli valmis syömään ja siten tuhoamaan kaikki ihmiset, jotka tielle vain sattuivat. Rosenholmin mukaan viime vuosien tv-sarjojen myötä zombi on kuitenkin muuttunut monipuolisemmaksi hahmoksi, josta löytyy myös inhimillisiä puolia. Zombit eivät ole automaattisesti pahoja ja useat zombihahmot pyrkivätkin sopeutumaan yhteiskunnan sääntöihin. Massauhkien, tartuntametaforien ja apokalyptisyyden jälkeen zombitarinat ovatkin tulleet lähemmäksi arkipäivää. Rosenholm toikin esityksessään esille zombin monikäyttöisyyden. Tarinoissa on käsitelty monenlaisia yhteiskunnallisia teemoja ja kysymyksiä, mikä selittääkin osaltaan zombihahmon suosiota. Lisäksi modernissa kuolemankulttuurissa, jossa kuolema siirtyi latoksiin ja vainaja muuttui vieraaksi asiaksi, zombi tarjosi väylän käsitellä kuolemaa, kuoleman fyysisyyttä ja niihin liittyviä pelkoja.
Islantilaisissa saagoissa on sekä pahan- että hyväntahtoisia rauhattomia vainajia. Hyväntahtoiset vainajaolennot saattavat esimerkiksi auttaa saagan sankaria tämän tavoitteiden saavuttamisessa. Yleisempiä saagoissa ovat kuitenkin pahantahtoiset vainajat, jotka saattavat aiheuttaa eläville järjen menetystä tai jopa pelosta johtuvan kuoleman. Suurimmassa vaarassa tarinoissa ovat yhteiskunnan huono-osaisimmat ja heikoimmat kuten köyhät, orjat, lapset ja naiset. Yhteisön hierarkia siirtyi siis tarinoihin vainajaolennoista. Vain vahva sankari saattoi tappaa epäkuolleen, ja toisaalta vain vahvatahtoinen saattoi palata elävien maailmaan. Saagat ilmentävät siis oman aikansa arvostuksia ja vahvojen persoonien ominaisuuksia.

Miten epäkuolleen voi tappaa?
Tähän kysymykseen liittyy tietysti myös se, kuinka epäkuolleeksi muuttumista voidaan ennaltaehkäistä. Ensinnäkin on syytä suorittaa huolella erilaiset kuoleman- ja hautausrituaalit. Tämän vaatimus kertonee kuoleman- ja hautausrituaalien merkityksestä kautta historian. Hautapaikkojen kannattaa sijaita kauempana asutuksesta. Lisäksi voidaan käyttää konkreettisia esteitä kuten muureja tai kuiluja. Kanerva näyttikin esimerkkejä Islannissa tehdyistä arkeologisista löydöksistä, joissa haudan päälle on kasattu kiviä ilmeisesti estämään vainajaa palaamasta elävien maailmaan.
Jos ennaltaehkäisevät toimet eivät ole riittäneet ja vainaja palaa, on hänet tapettava. Islantilaisissa saagoissa miehet ja yleensä nimenomaan saagojen sankarit tappavat vainajaolennot joko katkaisemalla niiden pään tai polttamalla ruumiin ja hautaamalla tuhkat. Myös vesi saattaa toimia neutraloivana elementtinä. Kristinuskon saapumisen jälkeen kirjoitetuissa saagoissa torjuntakeinona saatetaan käyttää myös kristillisiä rituaaleja. Kanerva korostikin esityksessään, kuinka saagoissa näkyy useita kulttuurillisia kerrostumia. Se, mikä on alkuperäinen lähde uskomusperinteen tarinalle, ei ole aina selvää.
Haitilaisessa kansanperinteessä zombit kuolivat omia aikojaan. Modernin zombin ja Hollywood-elokuvien myötä zombit muuttuivat kuiteinkin vaikeiksi tappaa ja lopulta ainoa keino oli tuhota niiden aivot. Zombisuudesta ei ollut mahdollista parantua, mutta nyt postmodernin zombin myötä tähän on tullut muutos. Viime vuosina ilmestyneissä tv-sarjoissa zombit etsivätkin parannusta olomuotoonsa ja pyrkivät parhaansa mukaan sopeutumaan ihmisten maailmaan.

Epäkuolleisiin ja vainajaolentoihin liittyvien kertomusten ja perinteiden moninaisuus yllätti kuulijan. Kertomukset elävien maailmaan palaavista vainajista ja toisaalta ihmisiä syövistä zombeista kertovat paljon eri kulttuurien arvostuksista, asenteista, peloista ja rituaaleista. Esimerkiksi suhtautumisemme ruumiiseen ja sieluun ja niiden väliseen suhteeseen kertoo paljon uskomuksistamme ja suhteestamme kuoleman fyysisyyteen. Epäkuolleet tuntuu olevan kuolematon aihe, josta niin akateeminen tutkimus kuin toisaalta populaarikulttuuri tulevat löytämään tulevaisuudessakin runsaasti kiinnostavia teemoja käsiteltäväksi.

Anna Huhtala
FM, Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Historian tohtoriohjelma