comment 0

Epäkuolleet-seminaari Tieteiden talolla 29.10.2018.

Lokakuun lopulla pidettiin Tieteiden talolla jo perinteeksi muodostunut Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran syysseminaari otsikolla Epäkuolleet. Tuttuun tapaan iltapäivä sisälsi eri tieteenalojen tutkijoiden näkökulmia ilmiöön. Omasta tutkimuksestaan kertomassa olivat Turun yliopistosta, kulttuurihistorian oppiaineesta FT Kirsi Kanerva, Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kulttuurin tutkimuksesta FT Kaarina Koski sekä Turun yliopistossa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa väitöskirjaa työstävä FM Heikki Rosenholm. Kanervan esitelmä keskittyi 1100-1400-lukujen islantilaisen, viikinkiaikaa käsittelevän saagakirjallisuuden kuvauksiin rauhattomista vainajista. Koski puhui omassa esitelmässään esiteollisen Suomen vainajaolentoja käsittelevästä uskomusperinteestä. Rosenholmin vuorolla keskiössä olivat 1900-luvun puolivälin jälkeinen moderni zombihahmo ja kuoleman representaatiot populaarikulttuurissa.

Ihan aluksi on syytä selventää epäkuolleet-käsitettä. Otsikko on sikäli harhaanjohtava – tai ehkä ennemminkin omaa aikaamme heijastava – ettei islantilaisissa saagoissa tai suomalaisessa uskomusperinteessä käsitelty epäkuolleita vaan ”ihan täysin kuolleita”. Kuolleet olivat siis fyysisiä kuolleita ruumiita, vaikka palasivatkin elävien maailmaan. Nykypäivänä tutumpi lienee populaarikulttuurissakin suosittu zombiolento, joka on jollain tavalla kuolleen ja elävän välimuoto, eläväkuollut eli epäkuollut.

Yksi mahdollinen selitys käsitteen muutokselle voisi Kosken mukaan olla se, että esimerkiksi esiteollisen ajan suomessa vainaja oli tuttu asia. Ihmiset kuolivat kotona, jossa ruumis myös valmisteltiin hautausta varten. Ruumiin tuttuus on siten inspiroinut myös puhumaan vainajista. Toinen selitys voisi olla kristinuskon seurauksena muuttunut ajatus sielun ja ruumiin yhteydestä. Kristinuskon opin mukaisesti fyysinen ruumis on maallinen tomumaja, mutta sielu on kuolematon. Kansanperinteessä näkemys ei mennyt heti läpi: miten ”tyhjä” ruumis ilman sielua voisi muka liikkua elävien maailmassa? Kansaomainen sielukäsitys olikin paljon moninaisempi. Sieluja oli vähintään kaksi, mutta monissa perinteissä enemmänkin: henkisielu (persoona ja tajunta) ja ruumissielu (hengitys ja elintoiminnot). Koski keskittyikin omassa esitelmässään kummittelun ruumiillisuuteen ja avasi näin mielenkiintoisesti vainajaolentojen olomuotoon ja kummitteluun liittyvien käsitysten muutosta. Nykyään vainajaolennot mielletään pelkiksi hengiksi tai oman mielikuvituksen tuotteeksi, toisin kuin esiteollisen ajan Suomen uskomustarinoissa, joissa kummitteluun liittyi myös vainajaolentojen ruumiillisuus. Toisin sanoen kummitella jaksoi vain, jos ruumiissa oli vielä voimia jäljellä.

Kaikki esitelmät tarjosivat jo pelkästään ajallisesti hyvin erilaisen näkökulman ihmisten muuttuneeseen käsitykseen haudan takaa saapuneiden olentojen luonteesta ja tarkoitusperistä. Pyrin nyt tässä tekstissä kokoamaan muutamia mielenkiintoisia huomioita ja ajatuksia ikään kuin selviytymispaketin omaisesti. Siis miten kohdata tai ehkä vielä mieluummin välttää kohtaamasta elävää kuollutta? Tekstin päätavoite on pyrkiä osoittamaan, kuinka monipuolisille ilmiöille, tunteille ja kokemuksille tarinat epäkuolleista ovat tarjonneet käsittelytavan.

Milloin epäkuolleet liikkuvat?
Niin Kanervan kuin Kosken esityksessä todettiin, että islantilaisissa saagoissa ja suomalaisissa uskomuskertomuksissa riski vainajaolentojen kohtaamiselle oli korkeampi tiettyinä vuoden- ja vuorokauden aikoina. Erityisesti talvi ja joulun tienoo olivat vainajaolentojen aktivoitumisen aikaa samoin kuin yö. Lisäksi kirkko ja hautausmaa olivat vainajaolennoille kuuluvia paikkoja ja elävältä olikin suoranaista typeryyttä vierailla niissä yöaikaan.

Miksi epäkuolleet palaavat elävien maailmaan?
Vainajien ei kuulunut liikuskella. Kummittelu oli siis poikkeuksellista ja sille, että vainaja halusi palata, täytyi olla jokin merkittävä syy. Paluu tapahtui omasta tahdosta eikä ollut rangaistus. Paluun syynä saattoi olla esimerkiksi vainajan itse tekemä tai häntä kohtaan tehty vääryys. Vainajasta oli myös pysyttävä erossa, sillä häiritty vainaja saattoi herätä kostamaan. Islantilaisten saagoissa paluulle alttiita ovat vahvatahtoiset, pahaluontoiset ja esimerkiksi vihaisena kuolleet, kun taas heikot kuten orjat lapset tai suuri osa naisista eivät tyypillisesti palaa elävien maailmaan. Kosken mukaan suomalaisessa uskomusperinteessä lapsivainajat taas kuuluivat heihin, joilla oli kohonnut riski palata kummittelemaan.
Zombihahmojen kohdalla tilanne on hieman eri. Zombin juuret ovat Karibian saarilla haitilaisessa voodoossa. Perinteisesti zombit olikin tarkoitettu isäntiensä työvoimaksi maataloustöihin tai esimerkiksi kostotoimenpiteitä suorittamaan. Vuonna 1968 ilmestyneen Night of the Living Dead –elokuvan jälkeen länsimaisessa populaarikulttuurissa yleistyi moderni zombihahmo. Kuka tahansa saatettiin zombifioida, eikä käytössä enää ollut voodoo vaan zombiksi muuttui jäätyään itse sellaisen uhriksi.

Voiko epäkuolleella olla hyviä tarkoitusperiä?
Alun perin zombin tarkoitusperät oli sidottu isäntien käskyihin ja hyvyys ja pahuus ei siis ollut zombista itsestään kiinni. Moderni zombi taas oli automaattisesti elokuvan pahis, joka oli valmis syömään ja siten tuhoamaan kaikki ihmiset, jotka tielle vain sattuivat. Rosenholmin mukaan viime vuosien tv-sarjojen myötä zombi on kuitenkin muuttunut monipuolisemmaksi hahmoksi, josta löytyy myös inhimillisiä puolia. Zombit eivät ole automaattisesti pahoja ja useat zombihahmot pyrkivätkin sopeutumaan yhteiskunnan sääntöihin. Massauhkien, tartuntametaforien ja apokalyptisyyden jälkeen zombitarinat ovatkin tulleet lähemmäksi arkipäivää. Rosenholm toikin esityksessään esille zombin monikäyttöisyyden. Tarinoissa on käsitelty monenlaisia yhteiskunnallisia teemoja ja kysymyksiä, mikä selittääkin osaltaan zombihahmon suosiota. Lisäksi modernissa kuolemankulttuurissa, jossa kuolema siirtyi latoksiin ja vainaja muuttui vieraaksi asiaksi, zombi tarjosi väylän käsitellä kuolemaa, kuoleman fyysisyyttä ja niihin liittyviä pelkoja.
Islantilaisissa saagoissa on sekä pahan- että hyväntahtoisia rauhattomia vainajia. Hyväntahtoiset vainajaolennot saattavat esimerkiksi auttaa saagan sankaria tämän tavoitteiden saavuttamisessa. Yleisempiä saagoissa ovat kuitenkin pahantahtoiset vainajat, jotka saattavat aiheuttaa eläville järjen menetystä tai jopa pelosta johtuvan kuoleman. Suurimmassa vaarassa tarinoissa ovat yhteiskunnan huono-osaisimmat ja heikoimmat kuten köyhät, orjat, lapset ja naiset. Yhteisön hierarkia siirtyi siis tarinoihin vainajaolennoista. Vain vahva sankari saattoi tappaa epäkuolleen, ja toisaalta vain vahvatahtoinen saattoi palata elävien maailmaan. Saagat ilmentävät siis oman aikansa arvostuksia ja vahvojen persoonien ominaisuuksia.

Miten epäkuolleen voi tappaa?
Tähän kysymykseen liittyy tietysti myös se, kuinka epäkuolleeksi muuttumista voidaan ennaltaehkäistä. Ensinnäkin on syytä suorittaa huolella erilaiset kuoleman- ja hautausrituaalit. Tämän vaatimus kertonee kuoleman- ja hautausrituaalien merkityksestä kautta historian. Hautapaikkojen kannattaa sijaita kauempana asutuksesta. Lisäksi voidaan käyttää konkreettisia esteitä kuten muureja tai kuiluja. Kanerva näyttikin esimerkkejä Islannissa tehdyistä arkeologisista löydöksistä, joissa haudan päälle on kasattu kiviä ilmeisesti estämään vainajaa palaamasta elävien maailmaan.
Jos ennaltaehkäisevät toimet eivät ole riittäneet ja vainaja palaa, on hänet tapettava. Islantilaisissa saagoissa miehet ja yleensä nimenomaan saagojen sankarit tappavat vainajaolennot joko katkaisemalla niiden pään tai polttamalla ruumiin ja hautaamalla tuhkat. Myös vesi saattaa toimia neutraloivana elementtinä. Kristinuskon saapumisen jälkeen kirjoitetuissa saagoissa torjuntakeinona saatetaan käyttää myös kristillisiä rituaaleja. Kanerva korostikin esityksessään, kuinka saagoissa näkyy useita kulttuurillisia kerrostumia. Se, mikä on alkuperäinen lähde uskomusperinteen tarinalle, ei ole aina selvää.
Haitilaisessa kansanperinteessä zombit kuolivat omia aikojaan. Modernin zombin ja Hollywood-elokuvien myötä zombit muuttuivat kuiteinkin vaikeiksi tappaa ja lopulta ainoa keino oli tuhota niiden aivot. Zombisuudesta ei ollut mahdollista parantua, mutta nyt postmodernin zombin myötä tähän on tullut muutos. Viime vuosina ilmestyneissä tv-sarjoissa zombit etsivätkin parannusta olomuotoonsa ja pyrkivät parhaansa mukaan sopeutumaan ihmisten maailmaan.

Epäkuolleisiin ja vainajaolentoihin liittyvien kertomusten ja perinteiden moninaisuus yllätti kuulijan. Kertomukset elävien maailmaan palaavista vainajista ja toisaalta ihmisiä syövistä zombeista kertovat paljon eri kulttuurien arvostuksista, asenteista, peloista ja rituaaleista. Esimerkiksi suhtautumisemme ruumiiseen ja sieluun ja niiden väliseen suhteeseen kertoo paljon uskomuksistamme ja suhteestamme kuoleman fyysisyyteen. Epäkuolleet tuntuu olevan kuolematon aihe, josta niin akateeminen tutkimus kuin toisaalta populaarikulttuuri tulevat löytämään tulevaisuudessakin runsaasti kiinnostavia teemoja käsiteltäväksi.

Anna Huhtala
FM, Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Historian tohtoriohjelma

 

Mainokset
comment 0

SKTS:n syysseminaari 29.10.2018 Tieteiden talolla: Epäkuolleet

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n jo perinteinen syysseminaari järjestetään jälleen lokakuun viimeisenä maanantaina Helsingissä. Kokoonnumme Tieteiden talon saliin 104 29.10. klo 17 alkaen kuulemaan kolmea esitelmää, teemana Epäkuolleet.

Tilaisuus on maksuton ja avoin kaikille kiinnostuneille.

Illan ohjelma:

17.00 Avaussanat: SKTS:n puheenjohtaja Ilona Pajari

17.10 FT Kirsi Kanerva: ”Viikinkien vainajat – eläviä kuolleita, puhuvia päitä, haudan asukkeja”

”1100–1400-lukujen Islannissa kirjoitettiin runsas määrä viikinkiajasta kertovaa saagakirjallisuutta, jossa kuvattiin kuoleman jälkeen rauhattomaksi ryhtyviä vainajia. Nämä saattoivat kuljeskella ympäriinsä elämänaikaisessa fyysisessä ruumiissaan, joko auttamassa eläviä tai aiheuttamassa näille kiusaa ja vahinkoa. Kirjallisuudessa esiintyvät epäkuolleet pohjautuivat todennäköisesti kotoperäisille uskomuksille, mutta myös kristinuskon kautta omaksutut näkemykset vainajien kyvystä palata alkoivat ennen pitkää näkyä kuvauksissa. Esitelmässä tarkastellaan, millaisia saagakirjallisuuden elävät kuolleet ovat ja miten ne kenties muuttuivat kulttuurin ulkopuolelta tulleiden vaikutteiden myötä.”

18.00 FT Kaarina Koski: ”Vainajaolentojen ruumiillisuus esiteollisen Suomen uskomusperinteessä”

”Suomalaisessa uskomusperinteessä kerrotaan runsaasti vainajaolennoista, jotka näyttäytyvät tai ottavat eläviin kontaktia yksittäin tai joukkoina. Vainajia luonnehditaan usein hengiksi, jotka liikkuvat ilman ruumista. Toisissa asiayhteyksissä ne kuitenkin ovat edes osittain ruumiillisia: ne pahoinpitelevät eläviä tai niistä putoilee multaa tai hometta. Kansanuskossa yhdistyy näkemyksiä ruumiista ja sielusta eri ajoilta ja eri lähteistä. Oppineiden ja kirkon omaksuma ajatus hengen ja ruumiin erillisyydestä tavoitti kansanuskon 1600-luvulta lähtien. Teologiset pohdinnat yliluonnollisen ruumiillisuudesta olivat yksityiskohtaisia etenkin paholaisen osalta ja julistivat senkin aineettomaksi. Paikalliset näkemykset yksilön kuolemanjälkeisestä puhdista sisälsivät myös ruumiillisen elementin: ihminen saattoi kummitella vain niin kauan kuin ruumiissa vielä oli voimaa jäljellä. 1800-luvulla kansanomainen, joustava maailmankuva jätti tilaa monenlaisille vainajaolennoille. Maailma nähtiin ihmisten ja ei-ihmisten kesken jaettuna niin, että vainajat olivat omassa maailmassaan ruumiillisia, vaikka niistä tihkui ihmisten arkitodellisuuteen yleensä vain aineeton hahmo.”

18.50 FM Heikki Rosenholm: ”Zombit ja kuoleman representaatiot populaarikulttuurissa”

”Puhun esityksessäni länsimaisesta zombihahmosta ja siihen liittyvästä kuolemankulttuurista. Millä tavoin erilaisissa zombeihin liittyvissä mediatuotteissa ja tapahtumissa tuodaan ilmi länsimaisia kuolemankulttuurin puolia, entä mitä ne kertovat yksilöiden ja yhteisöjen kokemista kuolemakäsityksistä?
Aihe on ajankohtainen ja mielenkiintoinen, sillä zombi on ollut 2000-luvulla  suositumpi kuin koskaan aikaisemmin. Tästä osoituksena ovat muun muassa valtaisan suosion saavuttaneet zombiaiheiset elokuvat (Zombie Land (2009), World War Z (2013), tv-sarjat (The Walking Dead (2010-)) ja videopelit (Resident Evil (1996-), The Last of Us (2013)). 2000-luvulla ilmiöksi ovat nousseet myös Zombie Walk ja Zombie Run -tapahtumat, joissa osallistujilla on mahdollisuus eläytyä zombin rooliin. Tapahtumien suosio on kytköksissä 2000-luvulla uudelleen heränneeseen zombi-ilmiöön, mutta syitä suosiolle voidaan myös löytää tänä päivänä vallitsevasta kuolemankulttuurista.”

19.40 Loppukeskustelu ja tilaisuuden päätös

 

comment 0

Call for abstracts: Surukonferenssi 2019

TIIVISTELMÄN JÄTTÖ SURUKONFERENSSIIN 2019 ON AUENNUT

Surukonferenssi järjestetään yhdennentoista kerran Tampereella 11.-12.4.2019.

Konferenssin tavoitteena on lisätä tietoutta kuoleman jälkeisestä surusta ja surevan tukemisesta sekä tuoda esille suomalaista kuolemaan liittyvää tutkimustietoa ja erilaisia hankkeita / projekteja / hyviä toimintakäytänteitä.

Voit esitellä aihepiiriin liittyvää tutkimustasi tai kehittämistyötäsi/projektia / hyviä toimintakäytänteitä Surukonferenssin tieteellisessä sessiossa suullisena esityksenä tai posterina.

Täytä Surukonferenssin sivuilla oleva tiivistelmälomake ohjeiden mukaisesti ja tallenna se esityksesi nimellä (tai sen alulla). Lähetä tiivistelmä viimeistään sunnuntaina 21.10.2018 sähköpostin liitetiedostona osoitteeseen: surut(at)surut.fi

Tieto tiivistelmien hyväksymisestä lähetetään 4.11.2018 mennessä. Tiivistelmistä koottava abstraktikirja jaetaan konferenssin osallistujille.

Ohjeet tiivistelmänjättöön ovat Surukonferenssin sivuilla: http://www.surut.fi/tiivistelman-jatto/

Lisätietoa http://www.surut.fi

comment 0

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n kuukausiesitelmät syksyllä 2018

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n kuukausiesitelmät syksyllä 2018

Joka kuukauden kolmas maanantai klo 18 Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6 Helsinki, salissa 309. Lokakuussa järjestetään seuran syysseminaari, joten silloin ei ole esitelmää.

17.9. Tietokirjailija, toimittaja Tuomas Muraja: ”Kun kaveri kaatuu – ulkomaantoimittajana ja rauhanturvaajana sotatoimialueella”

29.10. SKTS:n syysseminaari: “Epäkuolleet” Huom! Salissa 104.

19.11. TtT Anja Terkamo-Moisio: “Läheisen tukeminen äkillisen kuoleman jälkeen”

17.12. FT Mari Pulkkinen: ”Merkityksellinen murhe – mitä on hyvä suru?”

Lämpimästi tervetuloa!

comment 0

Kysymyksiä kuolemantutkijoille 4

Voiko sielu jäädä välitilaan?

Kaarina Koski käsittelee aihetta nykypäivän näkökulmasta, Kirsi Kanervan vastattua aiemmin vanhan uskomusperinteen pohjalta.

Valtavirtainen vastaus kysymykseen olisi ei: sielu ei voi jäädä välitilaan. Valtavirtaisella tarkoitan tässä tieteellisiä ja kirkollisia näkemyksiä. Tarkastelen ensin niitä perusteluineen ja esittelen sitten joitakin kansanomaisia ja esoteerisia mielikuvia välitilaan jääneistä sieluista tai vainajista.

Luonnontieteiden edustaman naturalistisen näkemyksen mukaan sielun päätymiselle välitilaan tai yleensä minnekään kuoleman jälkeen ei ole perusteita, koska ruumiillisten elintoimintojen lakatessa sielu, samoin kuin tietoisuus, yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Kaikki tieteet eivät automaattisesti lähde naturalistisista oletuksista. Esimerkiksi mielen filosofiassa on jatkettu 2000-luvulla kiistaa siitä, onko tietoisuudella täysin materiaalinen perusta vai voisiko siihen sittenkin kuulua materiasta riippumaton osuutensa, siis sielu.  Tieteellinen maailmankuva kuitenkin ymmärretään yleensä fyysistä todellisuutta ensisijaisena pitäväksi katsantokannaksi, johon erillinen henkimaailma ei kuulu. Kuolemaa seuraava täydellinen tyhjyys ei välttämättä ole lohduton ajatus. Nykyaikana moni kokee mielekkääksi ja vapauttavaksi ajatuksen siitä, ettei tämän elämän jälkeen tarvitse päätyä enää minnekään.

Kristillisessä katsannossa sielu on ehdottomasti olemassa. Luterilaiseen teologiaan ei kuulu ajatusta sielun joutumisesta välitilaan. Näkemys kuolemanjälkeisestä kohtalosta vaihtelee sen mukaan, uskotaanko helvetin olemassaoloon vai ei. Kirkossa puhutaan nykyään helvetin sijaan kadotuksesta. Sielu joko jatkaa kuoleman jälkeen elämäänsä ikuisesti yhteydessä Jumalaan tai, hylätessään kristillisen pelastuksen, se joutuu kadotukseen eli lakkaa olemasta. Luterilaisen teologian mukaan ei myöskään ole sellaista paikkaa tai olotilaa, josta vainaja voisi esimerkiksi palata kummittelemaan tai harhailemaan entisille asuinseuduilleen. Kuolleet pysyvät unenkaltaisessa tilassa kunnes heidät herätetään viimeiselle tuomiolle.

Käytännössä ihmisillä on kuitenkin mielikuvia tai kokemuksiakin edesmenneiden kohtaamisesta ja liikuskelusta. Sekä kirkon että luonnontieteiden kanta on, että nämä kokemukset ovat peräisin kokijasta itsestään. Tällä voidaan tarkoittaa hallusinaatioita tai sitä, että mieli ja sydän eivät yksinkertaisesti hyväksy ajatusta kontaktin lopullisesta katkeamisesta tai rakkaan ihmisen täydellisestä poissaolosta. Nämä selitykset eivät tyydytä kaikkia eivätkä varsinkaan tyrehdytä mielikuvien virtaa. Toisaalta kummittelua ja kohtaamisia koskeva kansanperinne jatkuu, toisaalta taas esoteeriset ja new age -pohjaiset opit selittävät näitä ilmiöitä omilla tavoillaan.

Arkikeskusteluissa välittyy edelleen käsityksiä siitä, että yksilö voi jäädä kummittelemaan traagisten tapahtumien seurauksena: tultuaan murhatuksi, petetyksi tai kaltoin kohdelluksi, rakastettuaan onnettomasti tai oltuaan itse surmaaja tai rikollinen. Toisin sanoen vainaja ei saa rauhaa selvittämättömien asioiden, kaunan tai huonon omatunnon vuoksi. Lisäksi useammalla kuin arvaammekaan on henkilökohtaisia kokemuksia läheisten edesmenneiden kohtaamisesta. Vainaja käy jättämässä hyvästit tai lohduttamassa ja vakuuttamassa, että kaikki on hyvin. Kohtaamisten taustalle piirtyy toisinaan ajatus, että siirtyminen tuonpuoleiseen on vähittäinen. Tapaamiset ovat mahdollisia vielä aluksi mutta eivät enää kun vainaja siirtyy etäämmäksi. Toiset kuitenkin myös kokevat, että vainajat voivat pysyä toisella puolella pitkäänkin lähellä meitä kuin auttajina ja enkeleinä. Spiritualismissa ajatellaan meedioiden pystyvän välittämään viestejä elävien ja kuolleiden välillä.

Ajatus tuonpuoleiseen siirtymisen vähittäisyydestä tunnetaan joissakin esoteerisissa suuntauksissa kuten antroposofiassa. Sen mukaan yksilön kehitys myös jatkuu kuoleman jälkeen henkitodellisuudessa. Vastaavasti teosofiassa henkitodellisuus koostuu useista tasoista. Henkiseen tiehen perehtynyt, valaistunut yksilö ymmärtää, kuinka toimia ja minne edetä kuolemansa jälkeen. Tähän liittyy epäsuorasti myös se vastakkainen mahdollisuus, ettei kuoltuaan tiedä, minne mennä, tai ettei edes ymmärrä kuolleensa. Mahdollisuus jäädä epätietoisena harhailemaan maan päälle kuoleman jälkeen tunnetaan Suomessa rajatietoon ja henkisyyteen liittyvissä uskomustraditiossa. Tätä ajatusta on kehitelty paljon myös populaarikulttuurissa viime vuosikymmeninä: esimerkiksi elokuvan päähenkilö voi olla kuollut, mutta katsojakaan ei tiedä sitä koska tämä ei itsekään ole ymmärtänyt sitä vielä.

Yksi suomenkielinen nimitys välitilaan jääneille sieluille on maanläheiset vainajat. He ovat jääneet maan päälle jumiin syystä tai toisesta. Osa ihmisistä ei havaitse sellaisia lainkaan, osa kokee heidän läsnäolonsa raskaana ja huonona energiana. Lisäksi on erityisen herkkiä ihmisiä, jotka kokevat pystyvänsä näkemään ja kokemaan maanläheisiä vainajia yksilöinä ja opastamaan heidät valoon. Suomessa on toimijoita ja yhteisöjä, jotka tarjoavat tämäntyyppisiä palveluita niille, jotka kokevat asuinympäristössään esimerkiksi outoa raskautta tai ”energialikaa”. Tällaiset kanavoijat, välittäjät ja meediot, joista käytetään suuntauksesta riippuen eri nimityksiä, ovat nykypäivän vastine entisaikojen näkijöille, tietäjille ja parantajille. Osa heistä on erikoistunut opastamaan välitilaisia sieluja valoon. Suomessa ei ole tehty edes summittaista laskelmaa siitä, kuinka yleisiä nämä uskomukset nykyään ovat.

Voiko siis sielu jäädä välitilaan? Valtavirtainen vastaus on, ettei voi. Olemme kuitenkin tottuneet siihen, että lähimmäisillämme voi olla erilaisia näkemyksiä kuolemanjälkeisistä olotiloista kuin itsellämme. Uskonnoton voi arvella tajuntansa päättyvän kuolemassa mutta suoda uskovalle sukulaiselleen mieluusti sellaisen tuonpuoleisen, jota tämä on aina toivonut. Moniarvoisessa yhteiskunnassamme jokainen kulkee omanlaistaan tuonpuoleista kohti. Henkinen tai uskonnollinen vakaumus sielun olemassaolosta voi tuoda mukanaan huolen sen kohtalosta; samalla nämä opit kuitenkin sisältävät myös ohjeita, kuinka saattaa tilanne suotuisaan päätökseen.

Kaarina Koski, folkloristiikan dosentti, FT, Helsingin yliopisto

comment 0

Vuosikokous 19.2. ja uusi hallitus

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n sääntömääräinen vuosikokous pidettiin maanantaina 19.2.2018 klo 17 Helsingissä Tieteiden talolla. Paikalla oli kahdeksan seuran jäsentä. Hallituksen valinta ja uuden hallituksen järjestäytyminen sujuivat perinteisen hyvässä hengessä. Alla uusi hallitus yhteystietoineen.

Hallitus 2018-2019

Puheenjohtaja
Ilona Pajari, sosiaalihistorian dosentti, VTT, Jyväskylän yliopisto (kuolemantutkija(a)gmail.com)

Varapuheenjohtaja
Kaarina Koski, folkloristiikan dosentti, FT, Helsingin yliopisto (kaakos(at)utu.fi)

Sihteeri
Elisa Morgan, TK, Uskontotiede, Helsingin yliopisto (elisa.morgan(a)helsinki.fi)

Taloudenhoitaja                                                                                                                                                                                       Anna Huhtala, FM, tohtoriopiskelija, Historia, Tampereen yliopisto (huhtala.anna.r(a)student.uta.fi)

Hallituksen jäsenet
Anja Terkamo-Moisio, TtT, Hoitotieteen laitos, Itä-Suomen yliopisto. (anja.terkamo-moisio(a)uef.fi)

Karoliina Käpylehto, TM, tohtoriopiskelija, Kasvatustiede, Helsingin yliopisto. (karoliina.kapylehto(a)helsinki.fi)

Varajäsenet
Inka Laisi, VTK, sosiologia, Helsingin yliopisto (inka.laisi(at)helsinki.fi)

Tiina Simolin, sairaanhoitaja (AMK), yht.yo, Tampereen yliopisto (tiinajohanna(at)gmail.com)

comment 0

Kysymyksiä kuolemantutkijoille 3

Kirsi Kanerva pohtii kolmatta meille esitettyä kysymystä.

Voiko sielu jäädä välitilaan?

Aluksi on hyvä pohtia, mikä sielu on. Voidaan esimerkiksi kysyä, mistä sielu alkaa ja milloin se päättyy tai katoaa, vai päättyykö se koskaan. Eri asiayhteyksissä ja eri kulttuureissa sielulla on ymmärretty hieman eri asioita. Sielu on esimerkiksi kansanomaisessa ajattelussa nähty jonkinlaisena elinvoimana, ”elämän henkenä”, joka on yhteydessä ruumiiseen ja hengitykseen. Tämä ruumissielu poistui kehosta, kun ihminen kuoli eli kun hän ”menetti henkensä”. Ihmisen persoonallisuutta ja minuutta sekä hänen järkeään ja tajuavaa minäänsä edusti tässä kahden sielun mallissa myös varjosieluksi kutsuttu henkisielu (= itse). Ihmisen nukkuessa tämä sielu saattoi poistua kehosta ja vaellella ympäriinsä. Ihmisen kuollessa henkisielun odotettiin siirtyvän tuonpuoleiseen esi-isien luokse. Sieltä se saattoi palata suvussa syntyvään lapseen siirtyneenä.

Kansanomaisten sielukäsitysten mukaan sielun matkaa tuonpuoleiseen piti auttaa eri tavoin, esimerkiksi suorittamalla asiaankuuluvia rituaaleja. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta ovat itkuvirret, joiden avulla pyrittiin opastamaan vainajaa tämän matkalla tuonpuoleiseen. Joskus edesmennyttä ei rituaalien avulla saatu integroitua osaksi vainajien yhteisöä. Voidaan ajatella, että vainaja jäi tällöin eräänlaiseen liminaaliin tilaan. Victor W. Turnerin määritelmän mukaisesti vainaja oli siis ”rajalla ja välissä” tai ”kynnyksellä”, eli erossa ihmisten ja edesmenneiden maailmasta mutta kuitenkin niiden yhteydessä. Tarinoissa kerrottiin, miten välitilaan jääneet vainajat saattoivat palata hetkellisesti tuonpuoleisesta elävien pariin tai miten elävät kohtasivat edesmenneitä erilaisissa välitiloissa, kuten pimeään aikaan tai murtautuessaan hautoihin.

Toisaalta myös unen aikana vaeltelemaan lähtenyt sielu saattoi harhautua, jos nukkuva herätettiin kesken kaiken. Sen seurauksena sielu saattoi aiheuttaa harmia omistajalleen ja tämän läheisille ihmisille.

Joissain kulttuureissa on myös katsottu, että jos ihminen kuoli ennen kuin hänelle säädettyjen päivien määrä oli tullut täyteen, sielu säilyi välitilassa kunnes jäljellä olleet elinpäivät olivat kuluneet. Tällaisina tapauksina voitiin pitää esimerkiksi niitä, jotka oli surmattu väkivaltaisesti tai kristillistyneellä ajalla myös niitä, jotka olivat tappaneet itsensä. Sairaus taas on monesti nähty merkiksi siitä, että ihmisen säädetyt elinpäivät olivat tulleet täyteen. Välitilaan voitiin kuitenkin eri kulttuureissa ja eri aikakausina päätyä hyvin erilaisista syistä. Toisissa kulttuureissa välitilassa ovat voineet pysytellä ne, joilla on ollut tahtoa jäädä seuraamaan perheittensä ja muiden lähialueiden ihmisten toimia kuolemansa jälkeen, ja joiden ruumiissa on säilynyt jonkinlaista elinvoimaa ennen sen mädäntymistä.

Usein välitilaan päätymisen syyt kytkeytyvät vallitseviin normeihin siitä, millainen on hyvä tai paha kuolema. Kristillistyneen ajan perinteessä esimerkiksi surmatuksi joutuneet eivät ehtineet valmistautua kuolemaansa ja itsemurha oli sekä kirkollisen että maallisen vallan silmissä pitkään synti ja rikos. Kummassakin tapauksessa sielun oletettiin päätyvän rauhattomaksi, koska kuolintapa ei vastannut aikalaisodotuksia hyvästä kuolemasta. Välitilaan jääminen nähtiin usein seuraukseksi ihmisen pahuudesta.

Edellä mainittu edesmenneen vahvan tahdon rooli välitilaan päätymisessä taas kuvastaa ajatusmaailmaa, jonka mukaisesti edesmenneiden ja elävien suhde perustui vastavuoroisuudelle sekä molemminpuoliselle vuorovaikutukselle, ja jossa oletuksena oli, että jälkimmäisten toiminta saattoi vaikuttaa siihen, oliko vainajalla tarvetta palata. Tällaiset välitilassa olevat vahvatahtoiset vainajat saattoivat myös suojata ja auttaa jälkeläisiään monin eri tavoin. Ajattelumallin mukaisesti  välitilaan päätyminen ei siis riippunut vainajan hyvyydestä tai pahuudesta vaan tämän tahdosta ja kyvystä palata ja toimia elävien maailmassa kuolemansa jälkeen.

 

Kirsi Kanerva, FT, Turun yliopisto, kulttuurihistoria

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Koski, Kaarina. 2011. Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pentikäinen, Juha. 1983. Suomalaisen kansanperinteen ihmiskuva ja käsitys luonnosta. Teoksessa Auvo Kostiainen (toim.), Ihminen ja luonto. Historian perintö 9. Turku: Turun yliopiston historian laitos, 193216.

Stepanova, Eila. 2014. Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit: tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Turner, Victor W. 1985. Betwixt and between. The Liminal Period in Rites de Passage. Teoksessa Arthur C. Lehmann & James E. Myers (toim.), Magic, Witchcraft, and Religion. An Anthropological Study of the Supernatural. Palo Alto (CA): Mayfield, 46–55.

Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta. https://elaviakuolleita.wordpress.com/