comment 0

Kysymyksiä kuolemantutkijoille 4

Voiko sielu jäädä välitilaan?

Kaarina Koski käsittelee aihetta nykypäivän näkökulmasta, Kirsi Kanervan vastattua aiemmin vanhan uskomusperinteen pohjalta.

Valtavirtainen vastaus kysymykseen olisi ei: sielu ei voi jäädä välitilaan. Valtavirtaisella tarkoitan tässä tieteellisiä ja kirkollisia näkemyksiä. Tarkastelen ensin niitä perusteluineen ja esittelen sitten joitakin kansanomaisia ja esoteerisia mielikuvia välitilaan jääneistä sieluista tai vainajista.

Luonnontieteiden edustaman naturalistisen näkemyksen mukaan sielun päätymiselle välitilaan tai yleensä minnekään kuoleman jälkeen ei ole perusteita, koska ruumiillisten elintoimintojen lakatessa sielu, samoin kuin tietoisuus, yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Kaikki tieteet eivät automaattisesti lähde naturalistisista oletuksista. Esimerkiksi mielen filosofiassa on jatkettu 2000-luvulla kiistaa siitä, onko tietoisuudella täysin materiaalinen perusta vai voisiko siihen sittenkin kuulua materiasta riippumaton osuutensa, siis sielu.  Tieteellinen maailmankuva kuitenkin ymmärretään yleensä fyysistä todellisuutta ensisijaisena pitäväksi katsantokannaksi, johon erillinen henkimaailma ei kuulu. Kuolemaa seuraava täydellinen tyhjyys ei välttämättä ole lohduton ajatus. Nykyaikana moni kokee mielekkääksi ja vapauttavaksi ajatuksen siitä, ettei tämän elämän jälkeen tarvitse päätyä enää minnekään.

Kristillisessä katsannossa sielu on ehdottomasti olemassa. Luterilaiseen teologiaan ei kuulu ajatusta sielun joutumisesta välitilaan. Näkemys kuolemanjälkeisestä kohtalosta vaihtelee sen mukaan, uskotaanko helvetin olemassaoloon vai ei. Kirkossa puhutaan nykyään helvetin sijaan kadotuksesta. Sielu joko jatkaa kuoleman jälkeen elämäänsä ikuisesti yhteydessä Jumalaan tai, hylätessään kristillisen pelastuksen, se joutuu kadotukseen eli lakkaa olemasta. Luterilaisen teologian mukaan ei myöskään ole sellaista paikkaa tai olotilaa, josta vainaja voisi esimerkiksi palata kummittelemaan tai harhailemaan entisille asuinseuduilleen. Kuolleet pysyvät unenkaltaisessa tilassa kunnes heidät herätetään viimeiselle tuomiolle.

Käytännössä ihmisillä on kuitenkin mielikuvia tai kokemuksiakin edesmenneiden kohtaamisesta ja liikuskelusta. Sekä kirkon että luonnontieteiden kanta on, että nämä kokemukset ovat peräisin kokijasta itsestään. Tällä voidaan tarkoittaa hallusinaatioita tai sitä, että mieli ja sydän eivät yksinkertaisesti hyväksy ajatusta kontaktin lopullisesta katkeamisesta tai rakkaan ihmisen täydellisestä poissaolosta. Nämä selitykset eivät tyydytä kaikkia eivätkä varsinkaan tyrehdytä mielikuvien virtaa. Toisaalta kummittelua ja kohtaamisia koskeva kansanperinne jatkuu, toisaalta taas esoteeriset ja new age -pohjaiset opit selittävät näitä ilmiöitä omilla tavoillaan.

Arkikeskusteluissa välittyy edelleen käsityksiä siitä, että yksilö voi jäädä kummittelemaan traagisten tapahtumien seurauksena: tultuaan murhatuksi, petetyksi tai kaltoin kohdelluksi, rakastettuaan onnettomasti tai oltuaan itse surmaaja tai rikollinen. Toisin sanoen vainaja ei saa rauhaa selvittämättömien asioiden, kaunan tai huonon omatunnon vuoksi. Lisäksi useammalla kuin arvaammekaan on henkilökohtaisia kokemuksia läheisten edesmenneiden kohtaamisesta. Vainaja käy jättämässä hyvästit tai lohduttamassa ja vakuuttamassa, että kaikki on hyvin. Kohtaamisten taustalle piirtyy toisinaan ajatus, että siirtyminen tuonpuoleiseen on vähittäinen. Tapaamiset ovat mahdollisia vielä aluksi mutta eivät enää kun vainaja siirtyy etäämmäksi. Toiset kuitenkin myös kokevat, että vainajat voivat pysyä toisella puolella pitkäänkin lähellä meitä kuin auttajina ja enkeleinä. Spiritualismissa ajatellaan meedioiden pystyvän välittämään viestejä elävien ja kuolleiden välillä.

Ajatus tuonpuoleiseen siirtymisen vähittäisyydestä tunnetaan joissakin esoteerisissa suuntauksissa kuten antroposofiassa. Sen mukaan yksilön kehitys myös jatkuu kuoleman jälkeen henkitodellisuudessa. Vastaavasti teosofiassa henkitodellisuus koostuu useista tasoista. Henkiseen tiehen perehtynyt, valaistunut yksilö ymmärtää, kuinka toimia ja minne edetä kuolemansa jälkeen. Tähän liittyy epäsuorasti myös se vastakkainen mahdollisuus, ettei kuoltuaan tiedä, minne mennä, tai ettei edes ymmärrä kuolleensa. Mahdollisuus jäädä epätietoisena harhailemaan maan päälle kuoleman jälkeen tunnetaan Suomessa rajatietoon ja henkisyyteen liittyvissä uskomustraditiossa. Tätä ajatusta on kehitelty paljon myös populaarikulttuurissa viime vuosikymmeninä: esimerkiksi elokuvan päähenkilö voi olla kuollut, mutta katsojakaan ei tiedä sitä koska tämä ei itsekään ole ymmärtänyt sitä vielä.

Yksi suomenkielinen nimitys välitilaan jääneille sieluille on maanläheiset vainajat. He ovat jääneet maan päälle jumiin syystä tai toisesta. Osa ihmisistä ei havaitse sellaisia lainkaan, osa kokee heidän läsnäolonsa raskaana ja huonona energiana. Lisäksi on erityisen herkkiä ihmisiä, jotka kokevat pystyvänsä näkemään ja kokemaan maanläheisiä vainajia yksilöinä ja opastamaan heidät valoon. Suomessa on toimijoita ja yhteisöjä, jotka tarjoavat tämäntyyppisiä palveluita niille, jotka kokevat asuinympäristössään esimerkiksi outoa raskautta tai ”energialikaa”. Tällaiset kanavoijat, välittäjät ja meediot, joista käytetään suuntauksesta riippuen eri nimityksiä, ovat nykypäivän vastine entisaikojen näkijöille, tietäjille ja parantajille. Osa heistä on erikoistunut opastamaan välitilaisia sieluja valoon. Suomessa ei ole tehty edes summittaista laskelmaa siitä, kuinka yleisiä nämä uskomukset nykyään ovat.

Voiko siis sielu jäädä välitilaan? Valtavirtainen vastaus on, ettei voi. Olemme kuitenkin tottuneet siihen, että lähimmäisillämme voi olla erilaisia näkemyksiä kuolemanjälkeisistä olotiloista kuin itsellämme. Uskonnoton voi arvella tajuntansa päättyvän kuolemassa mutta suoda uskovalle sukulaiselleen mieluusti sellaisen tuonpuoleisen, jota tämä on aina toivonut. Moniarvoisessa yhteiskunnassamme jokainen kulkee omanlaistaan tuonpuoleista kohti. Henkinen tai uskonnollinen vakaumus sielun olemassaolosta voi tuoda mukanaan huolen sen kohtalosta; samalla nämä opit kuitenkin sisältävät myös ohjeita, kuinka saattaa tilanne suotuisaan päätökseen.

Kaarina Koski, folkloristiikan dosentti, FT, Helsingin yliopisto

Mainokset
comment 0

Vuosikokous 19.2. ja uusi hallitus

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n sääntömääräinen vuosikokous pidettiin maanantaina 19.2.2018 klo 17 Helsingissä Tieteiden talolla. Paikalla oli kahdeksan seuran jäsentä. Hallituksen valinta ja uuden hallituksen järjestäytyminen sujuivat perinteisen hyvässä hengessä. Alla uusi hallitus yhteystietoineen.

Hallitus 2018-2019

Puheenjohtaja
Ilona Pajari, sosiaalihistorian dosentti, VTT, Jyväskylän yliopisto (kuolemantutkija(a)gmail.com)

Varapuheenjohtaja
Kaarina Koski, folkloristiikan dosentti, FT, Helsingin yliopisto (kaakos(at)utu.fi)

Sihteeri
Elisa Morgan, TK, Uskontotiede, Helsingin yliopisto (elisa.morgan(a)helsinki.fi)

Taloudenhoitaja                                                                                                                                                                                       Anna Huhtala, FM, tohtoriopiskelija, Historia, Tampereen yliopisto (huhtala.anna.r(a)student.uta.fi)

Hallituksen jäsenet
Anja Terkamo-Moisio, TtT, Hoitotieteen laitos, Itä-Suomen yliopisto. (anja.terkamo-moisio(a)uef.fi)

Karoliina Käpylehto, TM, tohtoriopiskelija, Kasvatustiede, Helsingin yliopisto. (karoliina.kapylehto(a)helsinki.fi)

Varajäsenet
Inka Laisi, VTK, sosiologia, Helsingin yliopisto (inka.laisi(at)helsinki.fi)

Tiina Simolin, sairaanhoitaja (AMK), yht.yo, Tampereen yliopisto (tiinajohanna(at)gmail.com)

comment 0

Kysymyksiä kuolemantutkijoille 3

Kirsi Kanerva pohtii kolmatta meille esitettyä kysymystä.

Voiko sielu jäädä välitilaan?

Aluksi on hyvä pohtia, mikä sielu on. Voidaan esimerkiksi kysyä, mistä sielu alkaa ja milloin se päättyy tai katoaa, vai päättyykö se koskaan. Eri asiayhteyksissä ja eri kulttuureissa sielulla on ymmärretty hieman eri asioita. Sielu on esimerkiksi kansanomaisessa ajattelussa nähty jonkinlaisena elinvoimana, ”elämän henkenä”, joka on yhteydessä ruumiiseen ja hengitykseen. Tämä ruumissielu poistui kehosta, kun ihminen kuoli eli kun hän ”menetti henkensä”. Ihmisen persoonallisuutta ja minuutta sekä hänen järkeään ja tajuavaa minäänsä edusti tässä kahden sielun mallissa myös varjosieluksi kutsuttu henkisielu (= itse). Ihmisen nukkuessa tämä sielu saattoi poistua kehosta ja vaellella ympäriinsä. Ihmisen kuollessa henkisielun odotettiin siirtyvän tuonpuoleiseen esi-isien luokse. Sieltä se saattoi palata suvussa syntyvään lapseen siirtyneenä.

Kansanomaisten sielukäsitysten mukaan sielun matkaa tuonpuoleiseen piti auttaa eri tavoin, esimerkiksi suorittamalla asiaankuuluvia rituaaleja. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta ovat itkuvirret, joiden avulla pyrittiin opastamaan vainajaa tämän matkalla tuonpuoleiseen. Joskus edesmennyttä ei rituaalien avulla saatu integroitua osaksi vainajien yhteisöä. Voidaan ajatella, että vainaja jäi tällöin eräänlaiseen liminaaliin tilaan. Victor W. Turnerin määritelmän mukaisesti vainaja oli siis ”rajalla ja välissä” tai ”kynnyksellä”, eli erossa ihmisten ja edesmenneiden maailmasta mutta kuitenkin niiden yhteydessä. Tarinoissa kerrottiin, miten välitilaan jääneet vainajat saattoivat palata hetkellisesti tuonpuoleisesta elävien pariin tai miten elävät kohtasivat edesmenneitä erilaisissa välitiloissa, kuten pimeään aikaan tai murtautuessaan hautoihin.

Toisaalta myös unen aikana vaeltelemaan lähtenyt sielu saattoi harhautua, jos nukkuva herätettiin kesken kaiken. Sen seurauksena sielu saattoi aiheuttaa harmia omistajalleen ja tämän läheisille ihmisille.

Joissain kulttuureissa on myös katsottu, että jos ihminen kuoli ennen kuin hänelle säädettyjen päivien määrä oli tullut täyteen, sielu säilyi välitilassa kunnes jäljellä olleet elinpäivät olivat kuluneet. Tällaisina tapauksina voitiin pitää esimerkiksi niitä, jotka oli surmattu väkivaltaisesti tai kristillistyneellä ajalla myös niitä, jotka olivat tappaneet itsensä. Sairaus taas on monesti nähty merkiksi siitä, että ihmisen säädetyt elinpäivät olivat tulleet täyteen. Välitilaan voitiin kuitenkin eri kulttuureissa ja eri aikakausina päätyä hyvin erilaisista syistä. Toisissa kulttuureissa välitilassa ovat voineet pysytellä ne, joilla on ollut tahtoa jäädä seuraamaan perheittensä ja muiden lähialueiden ihmisten toimia kuolemansa jälkeen, ja joiden ruumiissa on säilynyt jonkinlaista elinvoimaa ennen sen mädäntymistä.

Usein välitilaan päätymisen syyt kytkeytyvät vallitseviin normeihin siitä, millainen on hyvä tai paha kuolema. Kristillistyneen ajan perinteessä esimerkiksi surmatuksi joutuneet eivät ehtineet valmistautua kuolemaansa ja itsemurha oli sekä kirkollisen että maallisen vallan silmissä pitkään synti ja rikos. Kummassakin tapauksessa sielun oletettiin päätyvän rauhattomaksi, koska kuolintapa ei vastannut aikalaisodotuksia hyvästä kuolemasta. Välitilaan jääminen nähtiin usein seuraukseksi ihmisen pahuudesta.

Edellä mainittu edesmenneen vahvan tahdon rooli välitilaan päätymisessä taas kuvastaa ajatusmaailmaa, jonka mukaisesti edesmenneiden ja elävien suhde perustui vastavuoroisuudelle sekä molemminpuoliselle vuorovaikutukselle, ja jossa oletuksena oli, että jälkimmäisten toiminta saattoi vaikuttaa siihen, oliko vainajalla tarvetta palata. Tällaiset välitilassa olevat vahvatahtoiset vainajat saattoivat myös suojata ja auttaa jälkeläisiään monin eri tavoin. Ajattelumallin mukaisesti  välitilaan päätyminen ei siis riippunut vainajan hyvyydestä tai pahuudesta vaan tämän tahdosta ja kyvystä palata ja toimia elävien maailmassa kuolemansa jälkeen.

 

Kirsi Kanerva, FT, Turun yliopisto, kulttuurihistoria

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Koski, Kaarina. 2011. Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pentikäinen, Juha. 1983. Suomalaisen kansanperinteen ihmiskuva ja käsitys luonnosta. Teoksessa Auvo Kostiainen (toim.), Ihminen ja luonto. Historian perintö 9. Turku: Turun yliopiston historian laitos, 193216.

Stepanova, Eila. 2014. Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit: tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Turner, Victor W. 1985. Betwixt and between. The Liminal Period in Rites de Passage. Teoksessa Arthur C. Lehmann & James E. Myers (toim.), Magic, Witchcraft, and Religion. An Anthropological Study of the Supernatural. Palo Alto (CA): Mayfield, 46–55.

Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta. https://elaviakuolleita.wordpress.com/

 

comment 0

Kysymyksiä kuolemantutkijoille 2

Kuolemanpelkoa koskevaan kysymykseen vastaa Ilona Pajari.

Miksi kuolemaa pelätään?

Kuolemanpelkoa on ihmiskunnan historiassa torjuttu eri tavoin. Maagiset uskomukset, rituaalit ja uskontojen tarjoamat vastaukset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat auttaneet ihmisiä hyväksymään ajatuksen omasta kuolemastaan, ja kestämään vainajien olemassaolon. Aikana, jolloin ihmiset kuolivat kotonaan ja vainajia säilytettiin asutuksen läheisyydessä hautaamiseen saakka, kuolema oli hyvin konkreettinen asia, samoin sen pelko. Sairaalakuolema ja ruumishuoneet ovat tehneet kuolleiden ja kuoleman pelosta abstraktimman, mutta eivät välttämättä vähemmän kauhistuttavan asian.

Moderni ihminen, ajoitetaan hänen syntynsä Suomen tapauksessa vaikkapa vuoteen 1900, ei enää ainakaan myöntänyt pelkäävänsä kuolemaa. Vaikka uskonnolla oli edelleen roolinsa yhteiskunnassa, sitä pidettiin väistyvänä asiana. Kun kirkko “lakkaisi pelottelemasta ihmisiä helvetillä”, kuolemanpelkokin katoaisi ja kuolemaan voitaisiin suhtautua rationaalisesti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kuolema ahdisti ihmisiä edelleen ja ahdistaa nykyäänkin. Jos kuolema ei ole uuden, iäisen elämän alku, mitä se merkitsee?

Suomalaiset ovat keskimäärin uskonnollisempia kuin ihmiset monissa muissa länsimaissa, mutta kirkkoon kuuluvien määrä on meilläkin laskussa. Uskontokuntien jäsenetkään eivät välttämättä “usko kuten kirkko opettaa”, joten tuonpuoleista koskevien käsitysten kirjo on laaja. Jos uskomuksia pidetään reaktioina kuolemanpelkoon, se ei siis ole varsinaisesti vähenemässä.

Usko enkeleihin, ja erityisesti siihen, että ihmisestä voi kuolemansa jälkeen tulla suojelusenkeli läheisilleen, on yksi nykyihmisen tapa reagoida kuoleman aiheuttamaan suruun tai lievittää pelkoa edessä olevasta kuolemasta. Sinänsä ajatus siitä, että läheinen on “taivahassa tallella”, on vanhaa perua. Hautajaisseppeleiden nauhoissa on voitu todeta, että “taivaassa tavataan”. Uudenaikainen enkeliusko sisältää kuitenkin aktiivisemman yhteydenpidon mahdollisuuden. On tavallista, että lähiomainen kokee vainajan läsnäolon kotona tai vastaavassa paikassa jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Se, että vainaja aktiivisesti koetaan enkeliksi, joka ohjaa ja suojaa esimerkiksi lapsenlapsiaan, voi olla tämä kokemuksen havainnollistamista, tai pyrkimys tehdä tuonpuoleisesta läheinen ja tuttu paikka, jonne siirtyminen ei ole pelottavaa.

Samoin länsimainen kiinnostus jälleensyntymiseen voi olla nykyihmisen tapa käsitellä kuolemanpelkoa. Sen lisäksi, että omaan nykyiseen elämään halutaan sisältöä entisistä elämistä, syntyminen uudelleen kiehtoo kuoleman lopullisuuden edessä. Niin sanottu transhumanismi on yksi tapa syntyä uudelleen, tai jatkaa elämää uudessa muodossa. Oli sitten kyse kryoniikasta eli ruumiin syväjäädyttämisestä, tai “tietoisuuden lataamisesta pilveen”, on ihmisiä jotka haluavat mahdollisuuden uuteen elämään tulevaisuudessa tällä tavoin.

Huolimatta lohduttavista uskomuksista, teknologisista mahdollisuuksista ja terapeuttisten näkemysten yleistymisestä, nykyajan ihminen pelkää kuolemaa. Kuolemaa vastaan “taistellaan”, kun vakava sairaus uhkaa henkeä. Lääketieteelle kuolema on aina tappio. Yhteiskunnan tilasta kertoo se, että eri ryhmillä on erilaisia elinajanodotteita. Tiettyjen kuolemansyiden, kuten itsemurhan, harvinaistumista pidetään voittona. Ongelmana ei olekaan vain kuolema, vaan myös siihen johtavat olosuhteet. Kuolemanpelkoa osoittaa ehkä myös pakonomainen terveyden ja nuoruuden vaaliminen, mutta aivan realistinen pelko on se, että kuolema on pitkällinen, tuskallinen ja vähemmän arvokas tapahtuma.

Eutanasiakeskustelu, jos sitä voi keskusteluksi kutsua, on hyvä esimerkki nykyihmisen kuolemasuhteesta. Eutanasia liitetään mielikuvissa tilanteeseen, jossa ihminen ei ole enää kykenevä päättämään omista asioistaan, vaan on “vihannes” tai muistisairas vanhus. Tästähän ei ole keskustelussa olevassa eutanasiassa lainkaan kyse, mutta on helposti pääteltävissä, että ihmiset sekä pelkäävät tällaista kuolemaa, että myös toivovat kuolevansa toisin. Hoidon tasosta esitetään vakavia epäilyksiä, samoin avuttomassa tilassa olevien ihmisarvosta. Elvytyskiellot ja saattohoidon kehittäminen ovat olleet vastauksia näihin pelkoihin.

Kuolemaa, ihmisen olemassaolon päättymistä pelätään. Mutta ehkä vielä enemmän nykyihminen pelkää kuolemista, kuolemaan johtavaa tilaa ja tapahtumia. Kuolemalle emme voi mitään, ja voimme vain rajallisesti ehkäistä sairauksia, joiden seurauksena ihminen ei pysty vaikuttamaan omaan tilaansa. Sairaiden ja iäkkäiden hoidolle, sen resursseille ja periaatteille voimme sen sijaan erittäin paljon. Kuolemanpelon vähentämiseen on keinoja, jos niitä halutaan käyttää.

 

Kirjallisuutta:

Bauman, Z. (1992). Mortality, Immortality & Other Life Strategies. Cambridge: Polity Press.

Davies, D.J. (1997/2002). Death, Ritual and Belief. The Rhetoric of Funerary Rites. London and New York: Continuum.

Terkamo-Moisio, A. (2016) Complexity of attitudes towards death and euthanasia. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2198-7/urn_isbn_978-952-61-2198-7.pdf

Walter, T. (1994). The Revival of Death. London: Routledge.

comment 0

Kysymyksiä kuolemantutkijoille 1

Tieteiden yössä 18.1.2018 meille esitettiin monia mielenkiintoisia kysymyksiä. ”Ai tällanen seurakin on, mitä te teette?” sai vastauksen saman tien, mutta pitempää harkintaa vaatineisiin kysymyksiin vastaamme nyt. Ensimmäisenä Anna Huhtala vastaa omasta puolestaan kysymykseen: miksi kuolemaa pelätään?

Arvaamattomuuden pelko

”Ei tiedä ihmis-sydän miss´kuolo odottaa

miss´maisen elämänsä ijäksi jättää saa.

Me toisillemme useasti hyvästit jätämme

ja palaaviksi pian halulla toivomme.”

Valdemar Syväri, 1929, Kurulaivan haaksirikko. (Jyväskylän yliopiston kirjaston arkkiveisukokoelma.)

”Kehdosta kun ihmislapsi

Alkaa tiensä kulkea

Ei hän tiedä milloin, missä

Silmänsä saa sulkea.”

Kyösti Lehmus, 1934, Surulaulu Louhen uppoamisesta. (Jyväskylän yliopiston kirjaston arkkiveisukokoelma.)

Alun lainaukset ovat peräisin kahdesta eri arkkiveisuista, joista toinen käsittelee höyrylaiva Kurun uppoamista vuodelta 1929 ja toinen höyrylaiva Louhen onnettomuutta vuodelta 1934. Näissä kahdessa veisussa pelko ja ahdistus rakennetaan nimenomaan yhden teeman ympärille: arvaamattomuus. Emme voi koskaan tietää, missä kuolema meitä tai läheisiämme odottaa.

Tässä kirjoituksessa pohdin kuoleman pelkoa nimenomaan arvaamattomuuden kautta. Teen väitöskirjaa Tampereen yliopiston historian oppiaineessa väkivalta- ja onnettomuuskuolemien julkisesta käsittelystä 1920-1930-lukujen Suomessa. Tutkimukseni yhtenä lähdeaineistona ovat tutkimusajankohtana kirjoitetut arkkiveisut. Kun tarkastelin onnettomuuksista kirjoitettuja veisuja, huomasin nopeasti, että onnettomuuksien arvaamaton luonne nousi niistä monessa keskiöön. Tapausten kauheutta ja surullisuutta korostettiin nimenomaan arvaamattomuuden kautta. Kuolema on veisuissa pelottava, koska se on arvaamaton.

Arvaamattoman kuoleman pelottavuutta on mahdollista pohtia vertaamalla sitä hyvään kuolemaan. Ajatus hyvästä kuolemasta tai kuolemisen taidosta ei missään nimessä ole uusi. Esimerkiksi katolisen kirkon oppaat kuolemasta (Ars Moriendi) tarjosivat neuvoja hyvään kuolinhetkeen myöhäiskeskiajan ihmiselle. Hyvään kuolemaan liittyivät ennusmerkit, jotka kertoivat tulevasta kohtalosta antaen siten kuolevalle ja hänen omaisilleen aikaa valmistautua ja kerääntyä kuolinvuoteen ympärille. Äkkikuolema taas oli pelottava ja jopa häpeällinen. Muun muassa tutkijat Juha Pentikäinen ja Ilona Pajari ovat omissa tutkimuksissaan pohtineet yleisiä hyvän kuoleman piirteitä. Heidän mukaansa hyvässä kuolemassa kuolema on suhteessa vainajan elämään, kuolinsyy on ymmärrettävä ja omaiset saavat suorittaa yhteisölle tyypilliset kuoleman- ja hautausrituaalit.

Arvaamaton kuolema uhkaa monia edellä mainituista piirteistä. Ensinnäkin lopullinen kuolinsyy ja lähimmäisen viimeiset vaiheet saattavat joissakin tapauksissa jäädä epäselviksi. Lisäksi onnettomuudessa kuolleet saattavat elää lapsuuttaan tai nuoruuttaan.  Esimerkiksi höyrylaiva Kurun tapauksessa 136 kuolleesta 60 oli alle 25-vuotiaita.  Kuolema ei siis ollut suhteessa vainajien elämäntilanteeseen tai esimerkiksi terveydentilaan. Lisäksi 1900-luvun alun Suomessa etenkin maaseudulla olivat voimissaan vielä traditionaalisen kuolemankulttuurin tavat. Niihin kuului esimerkiksi kuolevan sängyn ympärille kokoontuminen viimeisten hyvästien jättämiseksi sekä ruumiin pesu ja arkkuun asettaminen. Onnettomuuden seurauksena hyvästien jättö ei ollut mahdollista ja toisissa tapauksissa osaa hautausrituaaleista oli mahdotonta suorittaa ruumiin katoamisen takia. Esimerkiksi vuonna 1925 uponneen torpedovene S2:n 53 hengen miehistön ruumiista jäi löytymättä kymmeniä.

Odottamatta tapahtunut onnettomuus päätti toisten elämän liian aikaisin ja omaiset se jätti selviämään surustaan ja uudesta elämäntilanteesta ilman valmistautumisaikaa. Lisäksi monet perheet joutuivat taloudelliseen ahdinkoon, kun perheen elättäjä oli yllättäen menehtynyt. Arvaamaton kuolema uhkasi myös perinteisiä kuoleman- ja hautausrituaaleja, mikä teki surutyöstä entistä hankalampaa. Ei siis ihme, että arvaamaton kuolema pelotti ja pelottaa samoista syistä yhä edelleen.

Kuoleman arvaamattomuus asettaa meidät myös hyvin olennaisen kysymyksen äärelle. Mitä järkeä elämässä on, jos saatamme kuitenkin kuolla huomenna? Merkityksettömältä tuntuva kuolema esimerkiksi onnettomuudessa uhkaa myös elämän merkityksellisyyttä. Zygmunt Bauman on pohtinut tätä kysymystä teoksessaan Mortality, Immortality and Other Life Strategies. Siinä hän muistuttaa, että kuolema on suuri uhka yhteiskunnille juuri siksi, että se saa yhteiskunnan jäsenet epäilemään elämän merkitystä. Kuoleman keskellä yhteiskunnan jäsenet onkin saatava uskomaan sosiaaliseen kuolemattomuuteen. Elämällä on merkitystä, koska se turvaa yhteiskunnan jatkuvuuden.

Nykyaikaisen lääketieteen ansiosta monia sairauksia on mahdollista parantaa ja kuolemaankin johtavien tapausten kohdalla laadukkaalla hoidolla on mahdollista pidentää jäljellä olevaa elinaikaa. Tuona aikana niin kuolevan kuin omaisten on mahdollista valmistautua tulevaan, puhua kuolemasta ja kuolemisesta sekä niihin liittyvistä toiveista ja peloista. Vaikka kuolemaa edeltävät mahdolliset kivut pelottavat monia ja viimeisten hetkien toivotaan olevan nopeita ja kivuttomia, on postmoderni kuolema monella tavalla täysi vastakohta arvaamattomalle kuolemalle. Uskonkin, että kuoleman arvaamattomuus on aina pelottanut ja tulee aina pelottamaan. Arvaamaton kuolema on usein täydellinen käännekohta, johon joudutaan ilman ennakkovaroitusta ja josta selviäminen on kuolleen omaisille koko elämän mittainen surutyö.

Anna Huhtala, FM, Tampereen yliopisto, historia oppiaine

Bauman, Zygmunt. 1992. Mortality, Immortality & Other Life Strategie. Polity Press, Cambridge.

Laitinen, Erkki. 1992. Kurun historia 1919–1985. Kurun kunta, Kuru.

Pajari, Ilona. 2014b. ´Kuolema maalla ja kaupungissa, suomalaisen hautajais- ja kuolemankulttuurin muutos 1800-luvun lopulta nykypäivään´. Historiallinen aikakauskirja. 4/2014, 393–405.

Pentikäinen, Juha, Suomalainen lähtö, Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 530.Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1990.

comment 0

Kutsu SKTS:n vuosikokoukseen 2018

Kuolemantutkimuksen seuran vuosikokous järjestetään maanantaina, 19.2.2018 kello 17:00.

Kokouspaikka: Tieteiden talo, sali 309, osoitteessa Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki.

Vuosikokouksessa käydään läpi vuoden 2017 tilinpäätös ja seuran toimintaa. Lisäksi vuosikokouksessa valitaan seuralle uusi hallitus.

Toivotamme lämpimästi tervetulleeksi kaikki seuran toiminnasta kiinnostuneet. Myös opiskelijat ovat erittäin tervetulleita. Aiempi kokemus seuratoiminnasta ei ole edellytys, sillä opastamme mielellämme tarvittaessa toimintaan.

Ystävällisin terveisin,

Anja Terkamo-Moisio

SKTS:n puheenjohtaja

comment 0

Marttyyri mestauslavalla

Kirsi Kanerva

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran kevät 2018 käynnistyi maanantaina 15.1. esitelmän merkeissä. Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori FT, dosentti Anu Lahtinen käsitteli esitelmässään vuonna 1599 Turussa tapahtunutta Johan Flemingin teloitusta ja sen suhdetta saman aikakauden ajatuksiin kuolemisen taidosta.

Myöhäiskeskiaikaisen kuolemisen taidon (ars moriendi) valossa nuoren Johan Flemingin kuolema ei ollut ideaalitapaus. Hyvän kuoleman tunnusmerkeiksi nähtiin yleensä se, että henkilö kuoli hyvin valmistautuneena ja läheistensä ympäröimänä. Teloittaminen oli yleensä rangaistus rikoksesta, ja vaikka Johan Flemingin saaman rangaistuksen oikeudenmukaisuus voitiin kyseenalaistaa – Kaarle-herttua tuomitsi kuolemaan serkkunsa pojan, sukulaisensa, joka nuoresta iästään johtuen ei ollut vielä mikään merkittävä poliittinen toimija – kuolintavan ei kenties oletettu antavan parhaita edellytyksiä hyvään kuolemaan.

Lahtinen toi kuitenkin esitelmässään esille, miten Johan Fleming ei alistunut Kaarle-herttuan vallankäytölle. Kaarle-herttua teki hänestä ja muista Turussa sekä Viipurissa teloitetuista miehistä esimerkkejä, joiden tavoitteena oli vahvistaa hänen omaa valtaansa ja heikentää kuningas Sigismundin kannattajien puolta. Johan Fleming kuitenkin mahdollisti omalla toiminnallaan sen, että hänen kuolemansa voitiin nähdä hyväksi kuolemaksi. Aikalaiskuvausten mukaan hän ensin armoa turhaan anottuaan hyväksyi kohtalonsa, valmistautui iäisyyteen huolehtimalla sielunsa tilansa ja hoiti kuntoon myös kaikki maalliset asiat, jotka edesauttoivat hänen kunniallista kuolemaansa. Teloituspaikalle käveli iloinen nuorimies, joka oli valmis astumaan tuonpuoleiseen.

Aikalaisten näkemyksen mukaan Johan Flemingissä oli epäilemättä marttyyriainesta. Myöhemmin Kaarle-herttua selitti tekoaan vetoamalla siihen, mitä Flemingien suvun viimeisestä miespuolisesta jäsenestä olisi tullut, jos hän olisi saanut elää. Jonkinlaisena myönnytyksenä Johan Flemingille sallittiin kuitenkin hautaus kirkkomaahan heti kuolemantuomiota seuranneena päivänä, mikä ei ollut teloitetuille yleinen hautaustapa. Viipurissa surmatut kokivat karumman kohtalon, kun heidän ruumiinsa jätettiin näytteille, varoitukseksi muille.

Kiintoisa yksityiskohta elävä kuollut -ilmiötä tutkineelle oli erityisesti se, että tarinan mukaan näiden Viipurissa teloitettujen miesten irti leikatut päät lauloivat Martti Lutherin sanoittamaa virttä ”Jumala ompi linnamme”. Havainto herätti heti kysymyksen siitä, onko tällä kertomusmotiivilla kenties jotain yhteistä muutama vuosisata aiemmin islantilaisessa saagakirjallisuudessa esiintyvän Klaufin kanssa – Klaufi joutui murhatuksi, minkä jälkeen hänestä tuli elävä kuollut. Edesmenneenä hän kulki ympäriinsä kanniskellen irti iskettyä päätään, joka lausui runoja , kunnes sukulaismiehet kostivat hänen kuolemansa. Käsitykset, joiden mukaan kuoleman takaa palasivat ne, joilla oli siihen joku syy, on tunnettu monissa kulttuureissa historian saatossa, mutta herää kysymys, ovatko pohjolan vainajat kenties olleet kertomuksissa hanakampia avaamaan suunsa etenkin silloin, kun ovat kokeneet tulleensa vääryydellä surmatuiksi.

Lisää Johan Flemingistä ja hänen kohtalostaan – esimerkiksi pyövelin miekasta, jota on väitetty käytetyn Johan Flemingin teloituksessa – sekä myöhäiskeskiajan kuolemisen taidosta ja lisätietoja siihen liittyvistä aiemmista ja tulevista julkaisuista löytyy myös Anu Lahtisen blogissa.

***

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n seuraava esitelmätilaisuus järjestetään Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6, Helsinki) helmikuun 19. päivä. Tällöin puhumassa on VTT, dosentti Ilona Pajari otsikolla ” Kuolemakriisit ja hautausmaan multa ”.