Kirsi Kanerva

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran kevät 2018 käynnistyi maanantaina 15.1. esitelmän merkeissä. Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori FT, dosentti Anu Lahtinen käsitteli esitelmässään vuonna 1599 Turussa tapahtunutta Johan Flemingin teloitusta ja sen suhdetta saman aikakauden ajatuksiin kuolemisen taidosta.

Myöhäiskeskiaikaisen kuolemisen taidon (ars moriendi) valossa nuoren Johan Flemingin kuolema ei ollut ideaalitapaus. Hyvän kuoleman tunnusmerkeiksi nähtiin yleensä se, että henkilö kuoli hyvin valmistautuneena ja läheistensä ympäröimänä. Teloittaminen oli yleensä rangaistus rikoksesta, ja vaikka Johan Flemingin saaman rangaistuksen oikeudenmukaisuus voitiin kyseenalaistaa – Kaarle-herttua tuomitsi kuolemaan serkkunsa pojan, sukulaisensa, joka nuoresta iästään johtuen ei ollut vielä mikään merkittävä poliittinen toimija – kuolintavan ei kenties oletettu antavan parhaita edellytyksiä hyvään kuolemaan.

Lahtinen toi kuitenkin esitelmässään esille, miten Johan Fleming ei alistunut Kaarle-herttuan vallankäytölle. Kaarle-herttua teki hänestä ja muista Turussa sekä Viipurissa teloitetuista miehistä esimerkkejä, joiden tavoitteena oli vahvistaa hänen omaa valtaansa ja heikentää kuningas Sigismundin kannattajien puolta. Johan Fleming kuitenkin mahdollisti omalla toiminnallaan sen, että hänen kuolemansa voitiin nähdä hyväksi kuolemaksi. Aikalaiskuvausten mukaan hän ensin armoa turhaan anottuaan hyväksyi kohtalonsa, valmistautui iäisyyteen huolehtimalla sielunsa tilansa ja hoiti kuntoon myös kaikki maalliset asiat, jotka edesauttoivat hänen kunniallista kuolemaansa. Teloituspaikalle käveli iloinen nuorimies, joka oli valmis astumaan tuonpuoleiseen.

Aikalaisten näkemyksen mukaan Johan Flemingissä oli epäilemättä marttyyriainesta. Myöhemmin Kaarle-herttua selitti tekoaan vetoamalla siihen, mitä Flemingien suvun viimeisestä miespuolisesta jäsenestä olisi tullut, jos hän olisi saanut elää. Jonkinlaisena myönnytyksenä Johan Flemingille sallittiin kuitenkin hautaus kirkkomaahan heti kuolemantuomiota seuranneena päivänä, mikä ei ollut teloitetuille yleinen hautaustapa. Viipurissa surmatut kokivat karumman kohtalon, kun heidän ruumiinsa jätettiin näytteille, varoitukseksi muille.

Kiintoisa yksityiskohta elävä kuollut -ilmiötä tutkineelle oli erityisesti se, että tarinan mukaan näiden Viipurissa teloitettujen miesten irti leikatut päät lauloivat Martti Lutherin sanoittamaa virttä ”Jumala ompi linnamme”. Havainto herätti heti kysymyksen siitä, onko tällä kertomusmotiivilla kenties jotain yhteistä muutama vuosisata aiemmin islantilaisessa saagakirjallisuudessa esiintyvän Klaufin kanssa – Klaufi joutui murhatuksi, minkä jälkeen hänestä tuli elävä kuollut. Edesmenneenä hän kulki ympäriinsä kanniskellen irti iskettyä päätään, joka lausui runoja , kunnes sukulaismiehet kostivat hänen kuolemansa. Käsitykset, joiden mukaan kuoleman takaa palasivat ne, joilla oli siihen joku syy, on tunnettu monissa kulttuureissa historian saatossa, mutta herää kysymys, ovatko pohjolan vainajat kenties olleet kertomuksissa hanakampia avaamaan suunsa etenkin silloin, kun ovat kokeneet tulleensa vääryydellä surmatuiksi.

Lisää Johan Flemingistä ja hänen kohtalostaan – esimerkiksi pyövelin miekasta, jota on väitetty käytetyn Johan Flemingin teloituksessa – sekä myöhäiskeskiajan kuolemisen taidosta ja lisätietoja siihen liittyvistä aiemmista ja tulevista julkaisuista löytyy myös Anu Lahtisen blogissa.

***

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n seuraava esitelmätilaisuus järjestetään Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6, Helsinki) helmikuun 19. päivä. Tällöin puhumassa on VTT, dosentti Ilona Pajari otsikolla ” Kuolemakriisit ja hautausmaan multa ”.