Voiko sielu jäädä välitilaan?

Kaarina Koski käsittelee aihetta nykypäivän näkökulmasta, Kirsi Kanervan vastattua aiemmin vanhan uskomusperinteen pohjalta.

Valtavirtainen vastaus kysymykseen olisi ei: sielu ei voi jäädä välitilaan. Valtavirtaisella tarkoitan tässä tieteellisiä ja kirkollisia näkemyksiä. Tarkastelen ensin niitä perusteluineen ja esittelen sitten joitakin kansanomaisia ja esoteerisia mielikuvia välitilaan jääneistä sieluista tai vainajista.

Luonnontieteiden edustaman naturalistisen näkemyksen mukaan sielun päätymiselle välitilaan tai yleensä minnekään kuoleman jälkeen ei ole perusteita, koska ruumiillisten elintoimintojen lakatessa sielu, samoin kuin tietoisuus, yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Kaikki tieteet eivät automaattisesti lähde naturalistisista oletuksista. Esimerkiksi mielen filosofiassa on jatkettu 2000-luvulla kiistaa siitä, onko tietoisuudella täysin materiaalinen perusta vai voisiko siihen sittenkin kuulua materiasta riippumaton osuutensa, siis sielu.  Tieteellinen maailmankuva kuitenkin ymmärretään yleensä fyysistä todellisuutta ensisijaisena pitäväksi katsantokannaksi, johon erillinen henkimaailma ei kuulu. Kuolemaa seuraava täydellinen tyhjyys ei välttämättä ole lohduton ajatus. Nykyaikana moni kokee mielekkääksi ja vapauttavaksi ajatuksen siitä, ettei tämän elämän jälkeen tarvitse päätyä enää minnekään.

Kristillisessä katsannossa sielu on ehdottomasti olemassa. Luterilaiseen teologiaan ei kuulu ajatusta sielun joutumisesta välitilaan. Näkemys kuolemanjälkeisestä kohtalosta vaihtelee sen mukaan, uskotaanko helvetin olemassaoloon vai ei. Kirkossa puhutaan nykyään helvetin sijaan kadotuksesta. Sielu joko jatkaa kuoleman jälkeen elämäänsä ikuisesti yhteydessä Jumalaan tai, hylätessään kristillisen pelastuksen, se joutuu kadotukseen eli lakkaa olemasta. Luterilaisen teologian mukaan ei myöskään ole sellaista paikkaa tai olotilaa, josta vainaja voisi esimerkiksi palata kummittelemaan tai harhailemaan entisille asuinseuduilleen. Kuolleet pysyvät unenkaltaisessa tilassa kunnes heidät herätetään viimeiselle tuomiolle.

Käytännössä ihmisillä on kuitenkin mielikuvia tai kokemuksiakin edesmenneiden kohtaamisesta ja liikuskelusta. Sekä kirkon että luonnontieteiden kanta on, että nämä kokemukset ovat peräisin kokijasta itsestään. Tällä voidaan tarkoittaa hallusinaatioita tai sitä, että mieli ja sydän eivät yksinkertaisesti hyväksy ajatusta kontaktin lopullisesta katkeamisesta tai rakkaan ihmisen täydellisestä poissaolosta. Nämä selitykset eivät tyydytä kaikkia eivätkä varsinkaan tyrehdytä mielikuvien virtaa. Toisaalta kummittelua ja kohtaamisia koskeva kansanperinne jatkuu, toisaalta taas esoteeriset ja new age -pohjaiset opit selittävät näitä ilmiöitä omilla tavoillaan.

Arkikeskusteluissa välittyy edelleen käsityksiä siitä, että yksilö voi jäädä kummittelemaan traagisten tapahtumien seurauksena: tultuaan murhatuksi, petetyksi tai kaltoin kohdelluksi, rakastettuaan onnettomasti tai oltuaan itse surmaaja tai rikollinen. Toisin sanoen vainaja ei saa rauhaa selvittämättömien asioiden, kaunan tai huonon omatunnon vuoksi. Lisäksi useammalla kuin arvaammekaan on henkilökohtaisia kokemuksia läheisten edesmenneiden kohtaamisesta. Vainaja käy jättämässä hyvästit tai lohduttamassa ja vakuuttamassa, että kaikki on hyvin. Kohtaamisten taustalle piirtyy toisinaan ajatus, että siirtyminen tuonpuoleiseen on vähittäinen. Tapaamiset ovat mahdollisia vielä aluksi mutta eivät enää kun vainaja siirtyy etäämmäksi. Toiset kuitenkin myös kokevat, että vainajat voivat pysyä toisella puolella pitkäänkin lähellä meitä kuin auttajina ja enkeleinä. Spiritualismissa ajatellaan meedioiden pystyvän välittämään viestejä elävien ja kuolleiden välillä.

Ajatus tuonpuoleiseen siirtymisen vähittäisyydestä tunnetaan joissakin esoteerisissa suuntauksissa kuten antroposofiassa. Sen mukaan yksilön kehitys myös jatkuu kuoleman jälkeen henkitodellisuudessa. Vastaavasti teosofiassa henkitodellisuus koostuu useista tasoista. Henkiseen tiehen perehtynyt, valaistunut yksilö ymmärtää, kuinka toimia ja minne edetä kuolemansa jälkeen. Tähän liittyy epäsuorasti myös se vastakkainen mahdollisuus, ettei kuoltuaan tiedä, minne mennä, tai ettei edes ymmärrä kuolleensa. Mahdollisuus jäädä epätietoisena harhailemaan maan päälle kuoleman jälkeen tunnetaan Suomessa rajatietoon ja henkisyyteen liittyvissä uskomustraditiossa. Tätä ajatusta on kehitelty paljon myös populaarikulttuurissa viime vuosikymmeninä: esimerkiksi elokuvan päähenkilö voi olla kuollut, mutta katsojakaan ei tiedä sitä koska tämä ei itsekään ole ymmärtänyt sitä vielä.

Yksi suomenkielinen nimitys välitilaan jääneille sieluille on maanläheiset vainajat. He ovat jääneet maan päälle jumiin syystä tai toisesta. Osa ihmisistä ei havaitse sellaisia lainkaan, osa kokee heidän läsnäolonsa raskaana ja huonona energiana. Lisäksi on erityisen herkkiä ihmisiä, jotka kokevat pystyvänsä näkemään ja kokemaan maanläheisiä vainajia yksilöinä ja opastamaan heidät valoon. Suomessa on toimijoita ja yhteisöjä, jotka tarjoavat tämäntyyppisiä palveluita niille, jotka kokevat asuinympäristössään esimerkiksi outoa raskautta tai ”energialikaa”. Tällaiset kanavoijat, välittäjät ja meediot, joista käytetään suuntauksesta riippuen eri nimityksiä, ovat nykypäivän vastine entisaikojen näkijöille, tietäjille ja parantajille. Osa heistä on erikoistunut opastamaan välitilaisia sieluja valoon. Suomessa ei ole tehty edes summittaista laskelmaa siitä, kuinka yleisiä nämä uskomukset nykyään ovat.

Voiko siis sielu jäädä välitilaan? Valtavirtainen vastaus on, ettei voi. Olemme kuitenkin tottuneet siihen, että lähimmäisillämme voi olla erilaisia näkemyksiä kuolemanjälkeisistä olotiloista kuin itsellämme. Uskonnoton voi arvella tajuntansa päättyvän kuolemassa mutta suoda uskovalle sukulaiselleen mieluusti sellaisen tuonpuoleisen, jota tämä on aina toivonut. Moniarvoisessa yhteiskunnassamme jokainen kulkee omanlaistaan tuonpuoleista kohti. Henkinen tai uskonnollinen vakaumus sielun olemassaolosta voi tuoda mukanaan huolen sen kohtalosta; samalla nämä opit kuitenkin sisältävät myös ohjeita, kuinka saattaa tilanne suotuisaan päätökseen.

Kaarina Koski, folkloristiikan dosentti, FT, Helsingin yliopisto