Maanantaina 6.6. seura järjesti mahdollisuuden tavata professori Douglas Davies vielä ennen tämän paluuta takaisin Englantiin. Professori Davies johtaa Durhamin yliopistossa Centre for Death and Life-Studies-tutkimuslaitosta ja hän vietti Suomessa viisi viikkoa Human Mortality-hankkeen kutsumana. Davies myös keynote-luennoitsijana Kuolema ja identiteetti -seminaarissamme. Tapaamisessa olikin muutamia kiinnostuneita, jolloin saimme pidettyä keskustelun varsin vapaamuotoisena kahvittelun ja suomalaisen pullan merkeissä. Pohdiskelimme muun muassa kuoleman ja kuolemantutkimuksen kuriositeettimaisuutta, seuran tulevaisuuden näkymiä, julkaisuja sekä mahdollisia yhteisiä tutkimusprojekteja Englannin ja Suomen välillä. Keskustelimme myös siitä, miten sana ”life” on olennainen myös kuolemassa. Ihmisen elämä määrittää hänen osakseen saamia rituaaleja ja sitä, miten hänet muistetaan. Toisaalta kuolema määrittää elämää, ei vain kuolemansairaiden elämää vaan esimerkiksi surevien läheisten elämää.

Professori Davies kertoi muun muassa muutoksista englantilaisessa hautajaiskulttuurissa, joka on yhä enemmän siirtymässä ei-uskonnolliseen hautajaistapaan. Uskonnon merkitys yhteiskunnassa on vähentynyt – niin Suomessa kuin Englannissa – mutta erot maittemme välillä ovat myös yhteiskunnallisia, sillä Englannissa kirkko on ollut erotettuna valtiosta jo 1800-luvulta saakka eikä siten monopolisoi hautajaisia samaan tapaan kuin Suomessa. Tämä on johtanut muun muassa monipuolisempiin hautajaistapoihin, kun taas Suomessa asioista vielä keskustellaan. Papin puuttuminen suomalaisesta hautajaisesta on vielä oudoksuttava piirre, etenkin, jos vainaja kuului kirkkoon. Kirkkoon kuuluminenhan taas ei takaa uskonnollista vakaumusta.

Pohdiskelimme myös miten Suomen Luterilaisen kirkon jäsenten eroaminen vaikuttaa tulevaisuudessa suomalaisiin hautajaistapoihin. Yhä suurempi osa suomalaisista ei enää kuulu kirkkoon eikä siten oletettavasti tahdo – eikä saa – kirkollisia hautajaisia. Englannissa hautajaistoimistoissa osataan neuvoa jo ei-uskonnollisiin hautajaisiin sekä tarjota palveluita niihin liittyen. Suomessakin esimerkiksi Vapaa-ajattelijat tarjoavat ohjeistusta muunlaisiin hautajaisiin sekä elämän muihin siirtymäriitteihin.

Myös kuolemantutkimuksessa on havaittavissa kulttuurien välinen ero maittemme välillä. Suomalaisessa akateemisessa keskustelussa on annettu ymmärtää, että kuolemaa on jo tutkittu tarpeeksi. Mediassa toki nostetaan esille kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä yksityiskohtia, etenkin vanhustenhoidossa, mutta nämä ovat enemmänkin kuriositeetteja ja sensaatiojulkisuutta. Kuten professori Davies sanoi ”I’m more interested in the daily life, the ordinary instead the extraordinary”. Valitettavasti tämä ei tunnu olevan monen suomalaisen rahoittajan näkemys.

Onko maassamme siis nykypäivään saakka vallinnut suhteellisen yhtenäinen kuolemankulttuuri luonut mielikuvan, että asiaa on tutkittu jo riittävästi? Henkilökohtaisesti olen eri mieltä, sillä pelkästään monikulttuuristuva yhteiskuntamme tarjoaa haasteita tulevaisuuden kuoleman tutkimukselle, puhumattakaan teknologian tarjoamista mahdollisuuksista ja muutoksista.

Anna Haverinen
Sihteeri
Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura