comment 0

Kysymyksiä kuolemantutkijoille 2

Kuolemanpelkoa koskevaan kysymykseen vastaa Ilona Pajari.

Miksi kuolemaa pelätään?

Kuolemanpelkoa on ihmiskunnan historiassa torjuttu eri tavoin. Maagiset uskomukset, rituaalit ja uskontojen tarjoamat vastaukset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat auttaneet ihmisiä hyväksymään ajatuksen omasta kuolemastaan, ja kestämään vainajien olemassaolon. Aikana, jolloin ihmiset kuolivat kotonaan ja vainajia säilytettiin asutuksen läheisyydessä hautaamiseen saakka, kuolema oli hyvin konkreettinen asia, samoin sen pelko. Sairaalakuolema ja ruumishuoneet ovat tehneet kuolleiden ja kuoleman pelosta abstraktimman, mutta eivät välttämättä vähemmän kauhistuttavan asian.

Moderni ihminen, ajoitetaan hänen syntynsä Suomen tapauksessa vaikkapa vuoteen 1900, ei enää ainakaan myöntänyt pelkäävänsä kuolemaa. Vaikka uskonnolla oli edelleen roolinsa yhteiskunnassa, sitä pidettiin väistyvänä asiana. Kun kirkko “lakkaisi pelottelemasta ihmisiä helvetillä”, kuolemanpelkokin katoaisi ja kuolemaan voitaisiin suhtautua rationaalisesti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kuolema ahdisti ihmisiä edelleen ja ahdistaa nykyäänkin. Jos kuolema ei ole uuden, iäisen elämän alku, mitä se merkitsee?

Suomalaiset ovat keskimäärin uskonnollisempia kuin ihmiset monissa muissa länsimaissa, mutta kirkkoon kuuluvien määrä on meilläkin laskussa. Uskontokuntien jäsenetkään eivät välttämättä “usko kuten kirkko opettaa”, joten tuonpuoleista koskevien käsitysten kirjo on laaja. Jos uskomuksia pidetään reaktioina kuolemanpelkoon, se ei siis ole varsinaisesti vähenemässä.

Usko enkeleihin, ja erityisesti siihen, että ihmisestä voi kuolemansa jälkeen tulla suojelusenkeli läheisilleen, on yksi nykyihmisen tapa reagoida kuoleman aiheuttamaan suruun tai lievittää pelkoa edessä olevasta kuolemasta. Sinänsä ajatus siitä, että läheinen on “taivahassa tallella”, on vanhaa perua. Hautajaisseppeleiden nauhoissa on voitu todeta, että “taivaassa tavataan”. Uudenaikainen enkeliusko sisältää kuitenkin aktiivisemman yhteydenpidon mahdollisuuden. On tavallista, että lähiomainen kokee vainajan läsnäolon kotona tai vastaavassa paikassa jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Se, että vainaja aktiivisesti koetaan enkeliksi, joka ohjaa ja suojaa esimerkiksi lapsenlapsiaan, voi olla tämä kokemuksen havainnollistamista, tai pyrkimys tehdä tuonpuoleisesta läheinen ja tuttu paikka, jonne siirtyminen ei ole pelottavaa.

Samoin länsimainen kiinnostus jälleensyntymiseen voi olla nykyihmisen tapa käsitellä kuolemanpelkoa. Sen lisäksi, että omaan nykyiseen elämään halutaan sisältöä entisistä elämistä, syntyminen uudelleen kiehtoo kuoleman lopullisuuden edessä. Niin sanottu transhumanismi on yksi tapa syntyä uudelleen, tai jatkaa elämää uudessa muodossa. Oli sitten kyse kryoniikasta eli ruumiin syväjäädyttämisestä, tai “tietoisuuden lataamisesta pilveen”, on ihmisiä jotka haluavat mahdollisuuden uuteen elämään tulevaisuudessa tällä tavoin.

Huolimatta lohduttavista uskomuksista, teknologisista mahdollisuuksista ja terapeuttisten näkemysten yleistymisestä, nykyajan ihminen pelkää kuolemaa. Kuolemaa vastaan “taistellaan”, kun vakava sairaus uhkaa henkeä. Lääketieteelle kuolema on aina tappio. Yhteiskunnan tilasta kertoo se, että eri ryhmillä on erilaisia elinajanodotteita. Tiettyjen kuolemansyiden, kuten itsemurhan, harvinaistumista pidetään voittona. Ongelmana ei olekaan vain kuolema, vaan myös siihen johtavat olosuhteet. Kuolemanpelkoa osoittaa ehkä myös pakonomainen terveyden ja nuoruuden vaaliminen, mutta aivan realistinen pelko on se, että kuolema on pitkällinen, tuskallinen ja vähemmän arvokas tapahtuma.

Eutanasiakeskustelu, jos sitä voi keskusteluksi kutsua, on hyvä esimerkki nykyihmisen kuolemasuhteesta. Eutanasia liitetään mielikuvissa tilanteeseen, jossa ihminen ei ole enää kykenevä päättämään omista asioistaan, vaan on “vihannes” tai muistisairas vanhus. Tästähän ei ole keskustelussa olevassa eutanasiassa lainkaan kyse, mutta on helposti pääteltävissä, että ihmiset sekä pelkäävät tällaista kuolemaa, että myös toivovat kuolevansa toisin. Hoidon tasosta esitetään vakavia epäilyksiä, samoin avuttomassa tilassa olevien ihmisarvosta. Elvytyskiellot ja saattohoidon kehittäminen ovat olleet vastauksia näihin pelkoihin.

Kuolemaa, ihmisen olemassaolon päättymistä pelätään. Mutta ehkä vielä enemmän nykyihminen pelkää kuolemista, kuolemaan johtavaa tilaa ja tapahtumia. Kuolemalle emme voi mitään, ja voimme vain rajallisesti ehkäistä sairauksia, joiden seurauksena ihminen ei pysty vaikuttamaan omaan tilaansa. Sairaiden ja iäkkäiden hoidolle, sen resursseille ja periaatteille voimme sen sijaan erittäin paljon. Kuolemanpelon vähentämiseen on keinoja, jos niitä halutaan käyttää.

 

Kirjallisuutta:

Bauman, Z. (1992). Mortality, Immortality & Other Life Strategies. Cambridge: Polity Press.

Davies, D.J. (1997/2002). Death, Ritual and Belief. The Rhetoric of Funerary Rites. London and New York: Continuum.

Terkamo-Moisio, A. (2016) Complexity of attitudes towards death and euthanasia. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2198-7/urn_isbn_978-952-61-2198-7.pdf

Walter, T. (1994). The Revival of Death. London: Routledge.

Mainokset
Filed under: Tiedotteet

About the Author

Kirjoittaja:

Historiantutkija, valtiotieteiden tohtori, sosiaalihistorian dosentti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s