Kirsi Kanerva pohtii kolmatta meille esitettyä kysymystä.

Voiko sielu jäädä välitilaan?

Aluksi on hyvä pohtia, mikä sielu on. Voidaan esimerkiksi kysyä, mistä sielu alkaa ja milloin se päättyy tai katoaa, vai päättyykö se koskaan. Eri asiayhteyksissä ja eri kulttuureissa sielulla on ymmärretty hieman eri asioita. Sielu on esimerkiksi kansanomaisessa ajattelussa nähty jonkinlaisena elinvoimana, ”elämän henkenä”, joka on yhteydessä ruumiiseen ja hengitykseen. Tämä ruumissielu poistui kehosta, kun ihminen kuoli eli kun hän ”menetti henkensä”. Ihmisen persoonallisuutta ja minuutta sekä hänen järkeään ja tajuavaa minäänsä edusti tässä kahden sielun mallissa myös varjosieluksi kutsuttu henkisielu (= itse). Ihmisen nukkuessa tämä sielu saattoi poistua kehosta ja vaellella ympäriinsä. Ihmisen kuollessa henkisielun odotettiin siirtyvän tuonpuoleiseen esi-isien luokse. Sieltä se saattoi palata suvussa syntyvään lapseen siirtyneenä.

Kansanomaisten sielukäsitysten mukaan sielun matkaa tuonpuoleiseen piti auttaa eri tavoin, esimerkiksi suorittamalla asiaankuuluvia rituaaleja. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta ovat itkuvirret, joiden avulla pyrittiin opastamaan vainajaa tämän matkalla tuonpuoleiseen. Joskus edesmennyttä ei rituaalien avulla saatu integroitua osaksi vainajien yhteisöä. Voidaan ajatella, että vainaja jäi tällöin eräänlaiseen liminaaliin tilaan. Victor W. Turnerin määritelmän mukaisesti vainaja oli siis ”rajalla ja välissä” tai ”kynnyksellä”, eli erossa ihmisten ja edesmenneiden maailmasta mutta kuitenkin niiden yhteydessä. Tarinoissa kerrottiin, miten välitilaan jääneet vainajat saattoivat palata hetkellisesti tuonpuoleisesta elävien pariin tai miten elävät kohtasivat edesmenneitä erilaisissa välitiloissa, kuten pimeään aikaan tai murtautuessaan hautoihin.

Toisaalta myös unen aikana vaeltelemaan lähtenyt sielu saattoi harhautua, jos nukkuva herätettiin kesken kaiken. Sen seurauksena sielu saattoi aiheuttaa harmia omistajalleen ja tämän läheisille ihmisille.

Joissain kulttuureissa on myös katsottu, että jos ihminen kuoli ennen kuin hänelle säädettyjen päivien määrä oli tullut täyteen, sielu säilyi välitilassa kunnes jäljellä olleet elinpäivät olivat kuluneet. Tällaisina tapauksina voitiin pitää esimerkiksi niitä, jotka oli surmattu väkivaltaisesti tai kristillistyneellä ajalla myös niitä, jotka olivat tappaneet itsensä. Sairaus taas on monesti nähty merkiksi siitä, että ihmisen säädetyt elinpäivät olivat tulleet täyteen. Välitilaan voitiin kuitenkin eri kulttuureissa ja eri aikakausina päätyä hyvin erilaisista syistä. Toisissa kulttuureissa välitilassa ovat voineet pysytellä ne, joilla on ollut tahtoa jäädä seuraamaan perheittensä ja muiden lähialueiden ihmisten toimia kuolemansa jälkeen, ja joiden ruumiissa on säilynyt jonkinlaista elinvoimaa ennen sen mädäntymistä.

Usein välitilaan päätymisen syyt kytkeytyvät vallitseviin normeihin siitä, millainen on hyvä tai paha kuolema. Kristillistyneen ajan perinteessä esimerkiksi surmatuksi joutuneet eivät ehtineet valmistautua kuolemaansa ja itsemurha oli sekä kirkollisen että maallisen vallan silmissä pitkään synti ja rikos. Kummassakin tapauksessa sielun oletettiin päätyvän rauhattomaksi, koska kuolintapa ei vastannut aikalaisodotuksia hyvästä kuolemasta. Välitilaan jääminen nähtiin usein seuraukseksi ihmisen pahuudesta.

Edellä mainittu edesmenneen vahvan tahdon rooli välitilaan päätymisessä taas kuvastaa ajatusmaailmaa, jonka mukaisesti edesmenneiden ja elävien suhde perustui vastavuoroisuudelle sekä molemminpuoliselle vuorovaikutukselle, ja jossa oletuksena oli, että jälkimmäisten toiminta saattoi vaikuttaa siihen, oliko vainajalla tarvetta palata. Tällaiset välitilassa olevat vahvatahtoiset vainajat saattoivat myös suojata ja auttaa jälkeläisiään monin eri tavoin. Ajattelumallin mukaisesti  välitilaan päätyminen ei siis riippunut vainajan hyvyydestä tai pahuudesta vaan tämän tahdosta ja kyvystä palata ja toimia elävien maailmassa kuolemansa jälkeen.

 

Kirsi Kanerva, FT, Turun yliopisto, kulttuurihistoria

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Koski, Kaarina. 2011. Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pentikäinen, Juha. 1983. Suomalaisen kansanperinteen ihmiskuva ja käsitys luonnosta. Teoksessa Auvo Kostiainen (toim.), Ihminen ja luonto. Historian perintö 9. Turku: Turun yliopiston historian laitos, 193–216.

Stepanova, Eila. 2014. Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit: tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Turner, Victor W. 1985. Betwixt and between. The Liminal Period in Rites de Passage. Teoksessa Arthur C. Lehmann & James E. Myers (toim.), Magic, Witchcraft, and Religion. An Anthropological Study of the Supernatural. Palo Alto (CA): Mayfield, 46–55.

Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta. https://elaviakuolleita.wordpress.com/