comment 0

Epäkuolleet-seminaari Tieteiden talolla 29.10.2018.

Lokakuun lopulla pidettiin Tieteiden talolla jo perinteeksi muodostunut Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran syysseminaari otsikolla Epäkuolleet. Tuttuun tapaan iltapäivä sisälsi eri tieteenalojen tutkijoiden näkökulmia ilmiöön. Omasta tutkimuksestaan kertomassa olivat Turun yliopistosta, kulttuurihistorian oppiaineesta FT Kirsi Kanerva, Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kulttuurin tutkimuksesta FT Kaarina Koski sekä Turun yliopistossa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa väitöskirjaa työstävä FM Heikki Rosenholm. Kanervan esitelmä keskittyi 1100-1400-lukujen islantilaisen, viikinkiaikaa käsittelevän saagakirjallisuuden kuvauksiin rauhattomista vainajista. Koski puhui omassa esitelmässään esiteollisen Suomen vainajaolentoja käsittelevästä uskomusperinteestä. Rosenholmin vuorolla keskiössä olivat 1900-luvun puolivälin jälkeinen moderni zombihahmo ja kuoleman representaatiot populaarikulttuurissa.

Ihan aluksi on syytä selventää epäkuolleet-käsitettä. Otsikko on sikäli harhaanjohtava – tai ehkä ennemminkin omaa aikaamme heijastava – ettei islantilaisissa saagoissa tai suomalaisessa uskomusperinteessä käsitelty epäkuolleita vaan ”ihan täysin kuolleita”. Kuolleet olivat siis fyysisiä kuolleita ruumiita, vaikka palasivatkin elävien maailmaan. Nykypäivänä tutumpi lienee populaarikulttuurissakin suosittu zombiolento, joka on jollain tavalla kuolleen ja elävän välimuoto, eläväkuollut eli epäkuollut.

Yksi mahdollinen selitys käsitteen muutokselle voisi Kosken mukaan olla se, että esimerkiksi esiteollisen ajan suomessa vainaja oli tuttu asia. Ihmiset kuolivat kotona, jossa ruumis myös valmisteltiin hautausta varten. Ruumiin tuttuus on siten inspiroinut myös puhumaan vainajista. Toinen selitys voisi olla kristinuskon seurauksena muuttunut ajatus sielun ja ruumiin yhteydestä. Kristinuskon opin mukaisesti fyysinen ruumis on maallinen tomumaja, mutta sielu on kuolematon. Kansanperinteessä näkemys ei mennyt heti läpi: miten ”tyhjä” ruumis ilman sielua voisi muka liikkua elävien maailmassa? Kansaomainen sielukäsitys olikin paljon moninaisempi. Sieluja oli vähintään kaksi, mutta monissa perinteissä enemmänkin: henkisielu (persoona ja tajunta) ja ruumissielu (hengitys ja elintoiminnot). Koski keskittyikin omassa esitelmässään kummittelun ruumiillisuuteen ja avasi näin mielenkiintoisesti vainajaolentojen olomuotoon ja kummitteluun liittyvien käsitysten muutosta. Nykyään vainajaolennot mielletään pelkiksi hengiksi tai oman mielikuvituksen tuotteeksi, toisin kuin esiteollisen ajan Suomen uskomustarinoissa, joissa kummitteluun liittyi myös vainajaolentojen ruumiillisuus. Toisin sanoen kummitella jaksoi vain, jos ruumiissa oli vielä voimia jäljellä.

Kaikki esitelmät tarjosivat jo pelkästään ajallisesti hyvin erilaisen näkökulman ihmisten muuttuneeseen käsitykseen haudan takaa saapuneiden olentojen luonteesta ja tarkoitusperistä. Pyrin nyt tässä tekstissä kokoamaan muutamia mielenkiintoisia huomioita ja ajatuksia ikään kuin selviytymispaketin omaisesti. Siis miten kohdata tai ehkä vielä mieluummin välttää kohtaamasta elävää kuollutta? Tekstin päätavoite on pyrkiä osoittamaan, kuinka monipuolisille ilmiöille, tunteille ja kokemuksille tarinat epäkuolleista ovat tarjonneet käsittelytavan.

Milloin epäkuolleet liikkuvat?
Niin Kanervan kuin Kosken esityksessä todettiin, että islantilaisissa saagoissa ja suomalaisissa uskomuskertomuksissa riski vainajaolentojen kohtaamiselle oli korkeampi tiettyinä vuoden- ja vuorokauden aikoina. Erityisesti talvi ja joulun tienoo olivat vainajaolentojen aktivoitumisen aikaa samoin kuin yö. Lisäksi kirkko ja hautausmaa olivat vainajaolennoille kuuluvia paikkoja ja elävältä olikin suoranaista typeryyttä vierailla niissä yöaikaan.

Miksi epäkuolleet palaavat elävien maailmaan?
Vainajien ei kuulunut liikuskella. Kummittelu oli siis poikkeuksellista ja sille, että vainaja halusi palata, täytyi olla jokin merkittävä syy. Paluu tapahtui omasta tahdosta eikä ollut rangaistus. Paluun syynä saattoi olla esimerkiksi vainajan itse tekemä tai häntä kohtaan tehty vääryys. Vainajasta oli myös pysyttävä erossa, sillä häiritty vainaja saattoi herätä kostamaan. Islantilaisten saagoissa paluulle alttiita ovat vahvatahtoiset, pahaluontoiset ja esimerkiksi vihaisena kuolleet, kun taas heikot kuten orjat lapset tai suuri osa naisista eivät tyypillisesti palaa elävien maailmaan. Kosken mukaan suomalaisessa uskomusperinteessä lapsivainajat taas kuuluivat heihin, joilla oli kohonnut riski palata kummittelemaan.
Zombihahmojen kohdalla tilanne on hieman eri. Zombin juuret ovat Karibian saarilla haitilaisessa voodoossa. Perinteisesti zombit olikin tarkoitettu isäntiensä työvoimaksi maataloustöihin tai esimerkiksi kostotoimenpiteitä suorittamaan. Vuonna 1968 ilmestyneen Night of the Living Dead –elokuvan jälkeen länsimaisessa populaarikulttuurissa yleistyi moderni zombihahmo. Kuka tahansa saatettiin zombifioida, eikä käytössä enää ollut voodoo vaan zombiksi muuttui jäätyään itse sellaisen uhriksi.

Voiko epäkuolleella olla hyviä tarkoitusperiä?
Alun perin zombin tarkoitusperät oli sidottu isäntien käskyihin ja hyvyys ja pahuus ei siis ollut zombista itsestään kiinni. Moderni zombi taas oli automaattisesti elokuvan pahis, joka oli valmis syömään ja siten tuhoamaan kaikki ihmiset, jotka tielle vain sattuivat. Rosenholmin mukaan viime vuosien tv-sarjojen myötä zombi on kuitenkin muuttunut monipuolisemmaksi hahmoksi, josta löytyy myös inhimillisiä puolia. Zombit eivät ole automaattisesti pahoja ja useat zombihahmot pyrkivätkin sopeutumaan yhteiskunnan sääntöihin. Massauhkien, tartuntametaforien ja apokalyptisyyden jälkeen zombitarinat ovatkin tulleet lähemmäksi arkipäivää. Rosenholm toikin esityksessään esille zombin monikäyttöisyyden. Tarinoissa on käsitelty monenlaisia yhteiskunnallisia teemoja ja kysymyksiä, mikä selittääkin osaltaan zombihahmon suosiota. Lisäksi modernissa kuolemankulttuurissa, jossa kuolema siirtyi latoksiin ja vainaja muuttui vieraaksi asiaksi, zombi tarjosi väylän käsitellä kuolemaa, kuoleman fyysisyyttä ja niihin liittyviä pelkoja.
Islantilaisissa saagoissa on sekä pahan- että hyväntahtoisia rauhattomia vainajia. Hyväntahtoiset vainajaolennot saattavat esimerkiksi auttaa saagan sankaria tämän tavoitteiden saavuttamisessa. Yleisempiä saagoissa ovat kuitenkin pahantahtoiset vainajat, jotka saattavat aiheuttaa eläville järjen menetystä tai jopa pelosta johtuvan kuoleman. Suurimmassa vaarassa tarinoissa ovat yhteiskunnan huono-osaisimmat ja heikoimmat kuten köyhät, orjat, lapset ja naiset. Yhteisön hierarkia siirtyi siis tarinoihin vainajaolennoista. Vain vahva sankari saattoi tappaa epäkuolleen, ja toisaalta vain vahvatahtoinen saattoi palata elävien maailmaan. Saagat ilmentävät siis oman aikansa arvostuksia ja vahvojen persoonien ominaisuuksia.

Miten epäkuolleen voi tappaa?
Tähän kysymykseen liittyy tietysti myös se, kuinka epäkuolleeksi muuttumista voidaan ennaltaehkäistä. Ensinnäkin on syytä suorittaa huolella erilaiset kuoleman- ja hautausrituaalit. Tämän vaatimus kertonee kuoleman- ja hautausrituaalien merkityksestä kautta historian. Hautapaikkojen kannattaa sijaita kauempana asutuksesta. Lisäksi voidaan käyttää konkreettisia esteitä kuten muureja tai kuiluja. Kanerva näyttikin esimerkkejä Islannissa tehdyistä arkeologisista löydöksistä, joissa haudan päälle on kasattu kiviä ilmeisesti estämään vainajaa palaamasta elävien maailmaan.
Jos ennaltaehkäisevät toimet eivät ole riittäneet ja vainaja palaa, on hänet tapettava. Islantilaisissa saagoissa miehet ja yleensä nimenomaan saagojen sankarit tappavat vainajaolennot joko katkaisemalla niiden pään tai polttamalla ruumiin ja hautaamalla tuhkat. Myös vesi saattaa toimia neutraloivana elementtinä. Kristinuskon saapumisen jälkeen kirjoitetuissa saagoissa torjuntakeinona saatetaan käyttää myös kristillisiä rituaaleja. Kanerva korostikin esityksessään, kuinka saagoissa näkyy useita kulttuurillisia kerrostumia. Se, mikä on alkuperäinen lähde uskomusperinteen tarinalle, ei ole aina selvää.
Haitilaisessa kansanperinteessä zombit kuolivat omia aikojaan. Modernin zombin ja Hollywood-elokuvien myötä zombit muuttuivat kuiteinkin vaikeiksi tappaa ja lopulta ainoa keino oli tuhota niiden aivot. Zombisuudesta ei ollut mahdollista parantua, mutta nyt postmodernin zombin myötä tähän on tullut muutos. Viime vuosina ilmestyneissä tv-sarjoissa zombit etsivätkin parannusta olomuotoonsa ja pyrkivät parhaansa mukaan sopeutumaan ihmisten maailmaan.

Epäkuolleisiin ja vainajaolentoihin liittyvien kertomusten ja perinteiden moninaisuus yllätti kuulijan. Kertomukset elävien maailmaan palaavista vainajista ja toisaalta ihmisiä syövistä zombeista kertovat paljon eri kulttuurien arvostuksista, asenteista, peloista ja rituaaleista. Esimerkiksi suhtautumisemme ruumiiseen ja sieluun ja niiden väliseen suhteeseen kertoo paljon uskomuksistamme ja suhteestamme kuoleman fyysisyyteen. Epäkuolleet tuntuu olevan kuolematon aihe, josta niin akateeminen tutkimus kuin toisaalta populaarikulttuuri tulevat löytämään tulevaisuudessakin runsaasti kiinnostavia teemoja käsiteltäväksi.

Anna Huhtala
FM, Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Historian tohtoriohjelma

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s