Ilona Pajari, VTT, dosentti

Vainajan vierellä valvominen kuoleman hetkestä hautaamiseen on osa useimpien kulttuurien kuolemanrituaaleja. Suomessakin arvellaan kristinuskon vain valjastaneen vanhan tavan omaan käyttöönsä.  Reformaatio pyrki hävittämään turhina pitämiään katolisia rituaaleja, ja yhtenä näistä olivat ruumiinvalvojaiset. Vainajan vierellä valvomista ei sinänsä ole koskaan kielletty, mutta suuret monipäiväiset tilaisuudet, joissa on tarjolla ruokaa ja alkoholia haluttiin karsia pois jo 1600-luvulla. Tästä huolimatta valvojaiset säilyivät varsikin Suomen kaakkoisosissa osana tapakulttuuria 1900-luvulle saakka, vaikka kirkollinen sisältö niistä oli poistettu satoja vuosia aiemmin.

Vainajaa säilytettiin ennen hautajaisia riihessä tai muussa mahdollisimman viileässä paikassa. Hautajaisia edeltävänä iltana arkku kannettiin tupaan, tavan ollessa ja loppumassa kenties vain porstuaan. Vainajaa saattoi katsoa, jälleen tavan ollessa jo lopuillaan arkku saattoi olla valvojaisissa kiinni. Oli tapana, että useimmat vainajat haudattiin kuolemaa seuraavana sunnuntaina, joten valvojaisten ajankohdaksi tuli lauantain ja sunnuntain välinen yö.

Valvojaisten ohjelmaa kuvataan muistitiedossa yksinkertaiseksi: virsien laulamista, vainajan muistelemista, yleistä keskustelua. Kummitusjuttujakin on joskus kerrottu. Nukahtaa ei sopinut, mutta lapsille se sallittiin, ja ovelimmat etsivät mukavan ns. poskipaikan jossa hieman torkahtaa.

Tarjottiin kevyttä syötävää, pidoista ei ollut kyse, ja juotavaa. Alkoholin käyttö jäi vähitellen pois mm. raittiusliikkeen vaikutuksesta ja kahvin yleistyessä nautintoaineena. Kahvi onkin soveliaampaa valvomisen kannalta. Silti mainitaan usein, kuinka sunnuntain jumalanpalveluksessa valvojaisiin osallistuneita nukahteli kirkonpenkkiin.

Valvojaiset kuuluivat tapakulttuuriin maaseudulla huomattavasti pitempään kuin kaupungeissa. Mahdollisesti tähän on vaikuttanut se, miten pitkän matkan takaa osa hautajaisväestä saapui: jos hautajaiset olivat sunnuntaina heti aamusta, oli tarpeen tulla surutaloon jo edellisenä iltana. Valvojaiset olisivat näin olleet luonteva osa sukulaisten tapaamista. Toisaalta vielä paljon tavallisempi hautajaisiin kuuluva rituaali, joka tunnetaan kaikkialta Suomesta, on kotoa lähtö. Siihenkin kuului vainajan katsominen, kahvitus ja virsien laulamista, kenties puhe jos osaava ihminen oli paikalla. Oleellista kummassakin tavassa on, että saattoväki kokoontui yhteen ennen ruumiinsiunausta ja kulki yhdessä kirkolle.

Valvojaisten oleellinen edellytys oli se, että vainaja oli paikalla – kun kuoltiin kotona, hautajaisia edeltävän yön valvomisen vainajan vierellä perheen, lähisuvun ja naapurien kesken saattoi järjestää helposti. Vielä silloinkin, kun sairaalassa kuoleminen oli yleistymässä, vainaja voitiin noutaa kotiin pesemistä ja pukemista varten, ja valvojaisetkin järjestää. Vasta, kun vainajaa ei kotona enää nähty, katosi valvojaisiltakin keskeinen sisältö.

Valvojaisia ei tiettävästi enää järjestetä; itäisessä ja pohjoisessa Suomessa vainaja voidaan tuoda käymään kotipihassa vielä ennen hautajaisia ja lähteä sieltä yhtenä letkana hautausmaalle. Yleisesti ottaen on huomattu, miten ennen varsinaisia hautajaisia järjestettävät tilaisuudet saattoväelle tai pienemmälle ryhmälle helpottavat surun painetta ja tekevät hautajaisista läheisemmät ja tunnelmallisemmat. Kenties tapa pitäisi jossain mielessä elvyttää ja surevien kohdata toisensa jo aiemmin kuin vasta kappelin eteisaulassa.