comment 0

Kysy kuolemantutkijalta: Millainen koulutus pitää olla, jos tahtoo kuolemantutkijaksi?

Suomessa kuolemantutkimus ei ole itsenäinen oppiala, vaan sen edustajat ovat useiden eri alojen asiantuntijoita ja ammattilaisia, joiden työhön ja tutkimusaiheisiin kuolema ja sitä sivuavat ilmiöt kuuluvat olennaisesti. Monille kuolemantutkimus on vain yksi työn osa-alue muiden joukossa.

Kaarina Koski: ”Olen koulutukseltani folkloristi. Kuoleman pariin päädyin ensin sattumalta, ja sitten yksi asia johti toiseen kunnes oli tunnustettava: olen kuolemantutkija. Tutkimusaiheekseni valikoitui jo varhain uskomusolentoja koskeva perinne, ja päädyin tarkastelemaan tarinoita hautausmailla ja vainajien ympärillä kohdatuista olennoista. Niiden taustaksi luin kaiken, mitä löysin suomalaisesta vainajaperinteestä. Työ laajeni sittemmin väitöskirjaksi otsikolla Kuoleman voimat. Välissä olin saanut tutkimusapulaisen pestin itkuvirsiä käsitelleestä projektista, jonka myötä olin perehtynyt myös kuoleman ritualisointiin ja surun käsittelyyn. Tässä vaiheessa olin jo melko syvällä, ja väitöksen jälkeen siirryin kovempiin aiheisiin. Selvitin suomalaisten vainajauskomusten ja kirkollisten käytäntöjen välisiä suhteita ja lopulta olen tilanteessa, jossa tutkimuskohteena ovat nykyajan suomalaisten kuolemaan ja vainajiin liittyvät mielikuvat. Kuolema-aiheiden lisäksi olen tutkinut pitkin matkaa myös tarinaperinnettä ja uskomusolentoja, kummia kokemuksia ja niiden tulkintoja sekä nykykulttuurin ilmiöitä. Määrittelen itseni uskomusperinteeseen ja kuolemakulttuureihin erikoistuneeksi folkloristiksi.

Karoliina Käpylehto: Päädyin tutkimaan kuolemaa lapsuuden lukuharrastuksen kautta. Luin lapsena paljon vampyyrikirjoja, ja näihin lukukokemuksiin liittyi paljon ratki riemukkaita muistoja. Olin graduaihetta valitessani hieman leipääntynyt opiskeluun ja halusin tehdä graduni kepeästä aiheesta, joten lähdin luontevasti tutkimaan lasten vampyyrikirjallisuutta. Huomasin gradua tehdessäni, että lasten ja nuorten kuolemakäsityksistä tehty suomalainen tutkimus painottuu 1980-luvulle. Uteliaisuuteni voitti ja lähdin tutkimaan aihetta tarkemmin väitöskirjatutkimuksessani.

Minulle kuoleman tutkiminen on elämän tutkimista. Käsitykset kuolemasta ja niihin liittyvät pelot paljastavat, mikä on ihmisille todella tärkeää elämässä. Kuolema muistuttaa siitä, mistä tulisi pitää huolta ja mitä tulisi vaalia. Samalla on tärkeää miettiä, miten läheisensä menettäneiden elämänlaatua voidaan parantaa menetyksen jälkeen. Millaista kohtelua ja toimijuuta esimerkiksi lapset ja nuoret toivovat?

Tutkimusaiheeni on vienyt minua moneen eri suuntaan. Olen opiskellut esimerkiksi uskontotiedettä, teologiaa, kasvatustiedettä, elämänkatsomustietoa, filosofiaa, nuorisotutkimusta, opinto-ohjausta ja psykologiaa. Oman väitöskirjan loppuunsaattaminen on tuntunut ajoittain vaikealta, koska kuolema on niin monipuolinen tutkimusaihe ja tutkimusaineisto tarjoaa paljon mielenkiintoisia analyysin kohteita. Toisaalta myös elämä on vienyt mukanaan ja tutkijana kaipaan tutkimustyön rinnalle työtä, jossa kohtaan ihmisiä ja pääsen reflektoimaan elämää ja erilaisia ilmiöitä. Tähän reflektointiin tarjoaa upean mahdollisuuden myös kuolematutkimusseuran jäsenistö ja esimerkiksi kohtaamiset kuukausiesitelmien yhteydessä Tieteidentalolla.

Anna Huhtala: Se, että olen päätynyt tutkimaan kuolemaa, on enemmin sattumien summa kuin tietoinen päätös. Eräänä päivänä satuin Juha Poterin pitämälle luennolle, jonka aiheena olivat valkoisten sankarihautajaiset keväällä 1918. Luennon jälkeen pohdin sodan toisen osapuolen käytänteitä ja tapoja ja huomasin, että tietoa oli melko vähän saatavilla. Tästä asetelmasta heräsi kiinnostus, joka lopulta jalostui graduni aiheeksi.

Väitöskirja-aihetta suunnitellessani ohjaajani rohkaisivat jatkamaan kuolemantutkimuksen parissa ja yhteisten pohdintojen ja selvitysten tuloksena oli tutkimusasetelma, jonka keskiössä ovat 1920-1930-lukujen Suomen väkivalta- ja onnettomuuskuolemien julkinen käsittely. Tutkimusprosessin aikana aiheen ajankohtaisuus ja monipuolisuus ovat entisestään konkretisoituneet.

Miellän itseni ensisijaisesti historiantutkijaksi. Tämä johtunee siitä tosiasiasta, että olen opiskellut nimenomaan historiaa, kuolemantutkijaksi kun ei valmistuta tietyltä linjalta. Kuolemantutkijaksi olen enemmän muokkautunut osittain sattumien, osittain tietoisten valintojen kautta. Kuolemantutkimuksen seuran toiminnan ja ennen kaikkea seuran kautta tutuiksi tulleet asiantuntevat tutkijakollegat ovat kuitenkin vahvistaneet myös kuolemantutkijaidentiteettiäni ja auttaneet ymmärtämään, kuinka monipuolisesta ja monitieteellisestä aiheesta on kysymys. Kuolema tarjoaa loputtoman määrän tutkimusaiheita!

Kuolema myös koskettaa meitä kaikkia elämämme aikana. Tämä tosiasia saattaa johtaa myös siihen, että joskus tutkimuskohde tuntuu raskaalta ja saattaa tulla hyvinkin lähelle omia kokemuksia. Itsellekin omien aineistojen analysointi on tuntunut ajoittain raskaalta ja gradun kohdalla aihe tuli myös uniin. Tällöinkin tutkijakollegoiden kanssa käydyt keskustelut, ajatusten purku ja ehkä joskus viljelty huumorikin auttavat siirtämään synkemmät ajatukset sivuun.

Anja Terkamo-Moisio: Olen peruskoulutukseltani sairaanhoitaja. Kliinisessä työssäni kohtasin usein kuolemaa sekä elämän loppuvaiheeseen liittyviä eettisiä kysymyksiä, hyvin erilaisissa tilanteissa. Nämä kokemukset vahvistivat jo aiemmin olemassa olevaa kiinnostustani aihealuetta kohtaan ja pystyin syventämään aihealueeseen liittyvää tietoani sekä ymmärrystäni hoitotieteen opintojeni aikana. Maisteriksi valmistuttuani oli itsestään selvää, että jatkan aiheen parissa myös jatko-opintojeni aikana sekä terveystieteiden tohtoriksi väiteltyäni. Luonnollisesti tutkimuksen tekoon liittyvä koulutus on tärkeää, mikäli ryhtyy kuolemantutkijaksi, mutta se ei ole tiukasti sidottu mihinkään yksittäiseen tieteenalaan. Koulutuksen ohella tärkeää on myös tunnistaa omat voimavarat, koska näkökulmasta ja tutkimuksesta riippuen, kuolema aiheena voi olla hyvinkin raskas ja tulla niin sanotusti iholle. Tällöin tärkeää on huolehtia työn ja vapaa-ajan välisestä tasapainosta sekä tutkijan omasta jaksamisesta.

Ilona Pajari: Olen opiskellut talous- ja sosiaalihistoriaa, sen lisäksi uskontotiedettä, sosiologiaa, sosiaalipsykologiaa ja sukupuolentutkimusta. Historiassa minua ovat aina kiinnostaneet suuret ilmiökokonaisuudet ja asioiden joskus hidaskin muuttuminen. Kuolema on siksi luonteva tutkimusaihe, joka tarjoaa loputtomasti näkökulmia menneisyyteen ja ihmisten toimintaan. Gradussani tutkin Helsingin Sanomien kuolinilmoituksia sadan vuoden ajalta. Jatko-opintoihin minulle ehdotti monikin ihminen ”jotain iloisempaa aihetta”, mutta minusta tuntui että olin vasta pääsemässä alkuun. Väitöskirjassani yhdistin uuden sotahistorian ja kuolemantutkimuksen näkökulmat, aiheena suhtautuminen kaatuneisiin ja sankarikuolemaan toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Nykyään koen olevani ennen kaikkea historiaan erikoistunut kuolemantutkija. Ehdotin dosentuurini titteliksi kuoleman historiaa mutta siitä tuli sentään sosiaalihistoria. Kuoleman historia ehkä koetaan vähän marginaaliseksi vaikkei se sitä minulle ole, aihehan on loputon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s