comment 0

Death, Dying and Disposal 10-konferenssi 9.-12.9.2011, Nijmegen, Alankomaat

Kuolemantutkijoiden omat konferenssit ovat kokemukseni mukaan riemukkaita. Aihepiiri on yhtä vaikea ja myös ajoittain tunteisiin käyvä kuin aina, mutta monitieteiset ja silti samaan asiaan keskittyvät tapahtumat ovat aivan erityisellä tavalla kiinnostavia ja antoisia. Ja jos joku ei vielä sitä tiennyt, kuolemantutkijat nauravat paljon. Eivät kuolemalle eivätkä ihmisille, joita se koskettaa, vaan kuolemaan liittyvien tapojen ja käsitysten monimuotoisuudelle ja ihmiselämän paradokseille.

DDD10 oli ensimmäinen tällä otsakkeella järjestetty konferenssi Brittein saarten ulkopuolella. Muutenkin ala kurkottaa kansainvälisyyteen ja kansallisten erojen tunnustamiseen. Sain ilokseni osallistua konferenssin viimeisenä päivänä paneeliin, jossa ensin esittelimme Italian, Romanian, Suomen, Alankomaiden, Tsekin, Unkarin ja Irlannin kuolemankulttuureissa viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia Tony Walterin johtaessa puhetta. Huomasimme, että vaikkapa kirkon asemassa ja maallistumisessa on yllättäviä yhtäläisyyksiä ja eroja. Uskonnoton hautaus on tavallista niin Tsekissä kuin Britanniassakin, kun taas vaikkapa Suomessa ja Romaniassa se on harvinaista.

Kymmenien esitelmien joukosta mieleen painui mm. Martin Hoondertin Alankomaissa käytettävää hautajaismusiikkia käsitellyt esitys. Perinteisestä ja monella tapaa synkästä kirkkomusiikista on siirrytty yhä enemmän maalliseen musiikkiin, jonka valinta taas ei aina noudata perinteisimpiä kaavoja. Onko tärkeää musiikin liittyminen vainajaan, tekstin soveltuvuus tilanteeseen vai jokin aivan muu?

Nicole Sachmerda-Schulz kertoi saksalaisesta hautauskulttuurista, jossa nimetön hautapaikka on hyvin tavallinen käytäntö, noin puolet ihmisistä valitsee sen. Saksassa jo ennen toista maailmansotaa alkanut maallistuminen ja itäisillä alueilla vielä kommunistihallinto ovat johtaneet tähän.  Prof. Dr. Reiner Sörries käsitteli keynote-luennossaan laajemmin saksalaisten hautausmaiden historiaa ja osin samaa aihepiiriä. Suomalaisille ajatus on vielä usein vieras, eikä se muissakaan Pohjoismaissa ole vakiinnuttanut asemaansa hautakiven ja oman hautapaikan vaihtoehtona. Niinkin lähellä kuin Itämeren eteläpuolella ajatellaan kuitenkin jo aivan toisin.

Yu Fukudan esitelmä nagasakilaisista ydinpommin uhreille omistetuista rituaaleista avasi toisella tapaa vieraan ja kiinnostavan maailman. Tuntui, että olisi pitänyt opiskella japanilaista uskontoelämää ja poliittista historiaa lisää etukäteen, jotta sinänsä tutut rituaaliset siirtymiset vainajiin keskittymisestä eläville puhumiseen olisivat todella auenneet.

Moni tuntee kirjan ja elokuvan P.S. I Love You, mutta kirjeiden ja viestien lähettäminen omaisille oman kuoleman jälkeen ei ole vain fiktiota. Stephanie O’Donohue ja Darach Turley kertoivat, että vaikkapa ”muistolaatikoiden” kerääminen on ainakin Irlannissa suositeltu toimintamuoto oman kuoleman käsittelyyn esimerkiksi saattohoidossa. Minusta ajatus on hieman epäilyttävä, mutta puhujat vakuuttivat, että siinä on paljon hyvää. Uskotaan… He esittivät myös useissa maissa nähdyn Interfloran mainoksen, jossa mies lähettää ”kuolemansa jälkeen” kukkia vaimolleen (tai niin ainakin tulkitsen).

Konferenssi sujui alkukankeuden jälkeen hyvin, eikä puheenjohtajien puuttuminen sessioista juuri tuntunut aikataulujen venähtämisenä. Minä tosin puhuin 20 minuutin sijasta 40, koska alunperinkin sessiossa piti olla kolmen sijasta kaksi paperia ja toinen niistäkin jäi pois. Sain muutaman hyvän kommentin ja taas uskoa suomalaisen hautauskulttuurin tutkimukseen. Ja jos ette tienneet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminta ja kokoelmat ovat kokolähelle ainutlaatuiset ja niistä kannattaa olla ylpeä. Sen lisäksi että käyttää niitä.

Suomea jouduin valitettavasti edustamaan yksin ja muista Pohjoismaistakin paikalla oli vain muutamia ihmisiä. Nordic Network of Thanatology ei ollut heille kovin tuttu ja siitä kyseltiin. Mikäs on ilosanomaa levittäessä. Mutta konferensseista yleensä, käykää hyvät ihmiset. Omalla tieteenalalla yksinäisenä sutena oleminen on huomattavasti helpompaa, kun saa kerran tai pari vuodessa esitellä tutkimustaan ihmisille, jotka kysyvät niitä oikeita kysymyksiä. Sen lisäksi, että saa kuulla hienoja ja hyvin erilaisia esityksiä samasta aihepiiristä, eri maiden ja uskontojen näkökulmista.

Menkää! Tiedotamme kyllä.

Ilona Kemppainen

puheenjohtaja, Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s